Katselin kahta tyttökaverusta. Toinen tytöistä oli kilpaurheilija, hoikka, treenattu, huoliteltu ja kurinalainen. Tiedän, että tämä tyttö näkee paljon vaivaa täydellisen eteen ja pelkää tekemästä virheitä. On itsekin sanonut, että vaatii itseltään täydellisyyttä. Tämä tyttö ei pelkää olla esillä ja näyttää taitojaan myös muille. Toinen kaveruksista on boheemimpi, ylipainoinen, vetäytyvä, ujon oloinen ja pyrkii olemaan näkymättömämpi. Hänessä näkyy itsensä aliarvioiminen selkeästi. Hänellä tuntuu olevan suomalaisen perusolemus joka sanoo sanattomasti ”En minä ole mitään.”

Näiden kahden hyvän ystävyksen tarkkailu herätti minussa paljon ajatuksia alisuorittamisesta ja täydellisyyden tavoittelemisesta. Jollainlailla nämä kaksi ääripäätä muistuttavat toisiaan vaikka näyttäytyvätkin täysin eri tavoin. Molemmissa on kyse siitä, että loppujen lopuksi itseen ei olla tyytyväisiä. Oma itse ei tunnu riittävältä. Toinen lähtee paikkaamaan tunnetta hioen itseään äärimmilleen ja toinen ”alistumalla kohtaloonsa”, vetäytyen kokonaan yrittämästä. Täydellisyyden tavoittelija tekee lahjansa kuitenkin todennäköisemmin jollainlailla näkyväksi, alisuorittaja taas todennäköisimmin kätkee ja hukkaa potentiaalinsa kokonaan.

Kun katson näitä tyttöjä samaistun vahvasti boheemimpaan ja itseään vähättelevään tyttöön. Tunnistan hänessä itseni lapsena ja nuorena. Olin pitkälle aikuisikään asti alisuorittaja. Vaikka olen paljon päässyt eteenpäin, kamppailen itseni vähättelemisen kanssa edelleen. Nuorempana en kuitenkaan nähnyt itsessäni minkäänlaista potentiaalia ja jos joku minussa jotain näkikin minussa nousi myötähäpeä hänen puolestaan. Huijarisyndrooma minussa nosti päätään ihmetellen miten onnistuin huijaamaan tuota ihmistä luulemaan minussa olevan mitään kykyjä.

Alisuorittamisesta ei puhuta paljoakaan. Täydellisyyden tavoittelusta kyllä. Syömishäiriöt ja ulkonäköpaineet näkyvät yhtenä tämän jälkimmäisen ilmiön oireena. Täydellisyyden tavoittelu oman terveyden kustannuksella alkaakin muistuttaa nopeasti mielen tasolta kumpuavaa sairautta. Mutta yhtälailla alisuoriutuminen, oman itsensä vähättely sairastuttaa, ei vain yhtä näkyvästi. Se on hienovaraisempaa ja sulautuu yhteiskuntaan helpommin. Muiden alisuoriutujien joukossa ilmiöstä tulee normi.

Luulenpa, että hyvin moni suomalainen kärsii alemmuuskompleksista ja huonosta itsetunnosta. Tuo kombo johtaa usein hyvinkin näkymättömään alisuoriutumiseen. Ja se tulee kalliiksi ihmiselle itselleen. Oireina voi olla masennusta ja alkoholismia. Tuo maksaa ainakin yhden elämän, mutta myös paljon ihmiskunnan potentiaalia jää käyttämättä. Alisuoriutuminen on mielestäni vakavasti otettava ja huolestuttava ilmiö josta olisi syytä puhua enemmän.
Tärkeää olisi  oppia ymmärtämään millä tavalla alisuoriutujat saisivat parhaiten peilausta omiin kykyihinsä, koska sitä he kaipaavat kipeästi. Voi olla hyvin vaikea tunnistaa kykyjään jos ei ole koskaan saanut tunnustusta niistä.

Erityisesti herkillä ihmisillä on tapana vähätellä itseään rankasti. Koska ihminen elää itsensä kanssa koko elämänsä, omiin kykyihin tottuu, niitä alkaa pitää normaalina ja ne voivat jäädä kokonaan tunnistamatta. Jos sattuu syntymään paikkaan jossa omia lahjoja ei arvosteta, niitä ei opi arvostamaan itsekään. Jos perhe toivoo lapselta esimerkiksi akateemisuutta hänen taitojaan maanviljelijänä ei koskaan tueta.

Itse ajattelin pitkälle aikuisikään omasta kirjoittamisestani sen olevan tusinatavaraa. Nykyään kun saan kannustavaa ja rohkaisevaa palautetta ihmisiltä otankin sen erittäin kiitollisena vastaan. Se vahvistaa nousuani pois itseni aliarvostamisen suosta.

Olen koko ikäni kirjoittanut päiväkirjoihin. Kirjoittaminen on ollut aina intohimoni, mutta mitään arvoa sillä en juurikaan ole nähnyt. Pidin omia ajatuksiani pääasiassa itsestäänselvyyksinä, osittain täytenä typeryytenä. Jonnin joutavana filosofisointina joilla ei ole oikean työn tekemisen kanssa mitään tekemistä. Haihattelua.

Kirjoitin paljon. Minulla on kymmeniä päiväkirjoja täynnä tekstiä. Runoja on syntynyt tuhansia ja joskus niinkin häiritsevästi, että on pitänyt pitää kokonaan tietoisesti taukoa kirjoittamisesta, koska ideat tuntuivat muuten täyttävän koko pään ja käsi ei enää jaksanut pysyä vauhdissa. Nyt kun kirjoittaminen on työni, tuosta on muuttunut vain etu.

Vaikka en silloin pahemmin arvostanut  kirjoittamistani, niin intohimo siihen oli kuitenkin palavaa. Hain avoimeen yliopistoon kirjoittajalinjalle. Vasta siellä silmäni aukesivat enemmän omille lahjoilleni. Kun häpeillen luin omia rustailujani ääneen muille ja näin kuinka jollakin kirjaimellisesti leuat loksahtivat auki, tai miten ammattikirjailijana toiminut opettajani kehui minua luokan edessä, sain pientä hajua siitä, että kirjoittamisellani voisi sittenkin olla jotain suurempaa merkitystä.

Koulun jälkeen tapahtui kuitenkin jotain. En kirjoittanut juuri mitään kahteen vuoteen. Tunsin palavan halun sisälläni kirjoittamiseen edelleen mutta jokin suuri blokki oli edessä. En vain pystynyt kirjoittamaan mitään. Koin, että aloin vaatia itseltäni liikaa. Vaikka sain koulussa paljon kannustusta ja kehuja sain myös kritiikkiä. Se kuuluu tietenkin aina tärkeänä osana kasvuprosessia. Tunsin kuitenkin, että pystyin kritiikin ottamaan vastaan rakentavasti mutta ilmeisesti jollain syvemmällä tasolla en itse yhtäkkiä kuitenkaan enää ollut tyytyväinen omaan kirjoittamiseeni. Senkään vertaa kuin  ennen.  Rupesin hakemaan jotain suurempaa, parempaa, nokkelampaa, älykkäämpää ja kekseliäämpää tapaa kirjoittamiseen. En kuitenkaan pystynyt sihen mitä itseltäni odotin. Mitään ei sitten syntynyt. Tavoitteeni oli liian korkealla joten en edes jaksanut enää yrittää.

Blogin aloittamisen myötä jotain kuitenkin tapahtui. Luovuuden hanat ovat auenneet taas ja tärkeintä on itse kirjoittaminen. Ei täydellisen tekstin tuottaminen. Jos ihminen pyrkii virheettömyyteen hän tuhlaa usein aikaansa. Pienien virheiden kyttääminen vie todella paljon tehokasta työaikaa. Toki ymmärrän, että virheettömyys luo hyvän vaikutelman, mutta itse en pyri täydelliseen virheettömyyteen vaan tarkoituksena on antaa jotain suurempaa. Vertaistukea, samaistumispintaa, lohdutusta, voimaa ja myötätuntoa. Jos jotain näistä asioista saan välitettyä olen täyttänyt tarkoitukseni kirjoittajana. Haluan puhua tavallisena ihmisenä ihmisiä koskettaen ja auttaen, en ammattikirjoittajille. Jos teksteissäni olevat virheet häiritsevät asiasisältöä liikaa ehkä kirjoittamiseni ei ole juuri sinulle.

Olen itseasiassa tyytyväinen siihen, etten anna virheiden pelon estää minua kirjoittamasta. Aloittaessani virheettömyys oli minulle äärimmäisen tärkeää. Luin kymmeniä kertoja omia kirjoituksiani ennen ja jälkeen julkaisun bongatakseni ja korjatakseni niistä mahdollisia virheitä. Nyt kun olen enemmän sinut kirjoittamisen kanssa, joskus vaikka virheitä näenkin, en aina jaksa edes korjata niitä. Minusta on terveellistä pystyä olemaan myös virheineen esillä. Se on luonut sisäistä tasapainon ja hyvänolon tunnetta elämään monilla tasoilla.

Voi olla, että jonain päivänä voin palkata oikolukijan korjaamaan tekstejäni mutta siihen asti minulla ei ole enää aikaa lukea tekstejäni läpi kymmeniä kertoja kuten blogin alkuaikoina jolloin kirjoitin yhden tekstin per kuukausi. Keskitän nykyään saman ajan mieluummin kirjoittamiseen. Ja sallin itseni kirjoittaa mahdollisimman paljon.

Luulen, että alisuoriutuminen ja täydellisyyden tavoittelu ovat molemmat samaa asiaa mutta täydellisyyden tavoittelijan alisuoriutujasta erottaa se että hän saa asioita aikaan. Alisuoriutuja hukkaa potentiaalinsa. Jos kirjoittaisin edelleen päiväkirjaa ja nostaisin työttömyyskorvausta olisin todennäköisesti todella paljon tyytymättömämpi elämääni ja jopa masentunut. Masentuneena koin usein turhauttavaksi juuri sen, että en saanut käyttää energiaani. Se kääntyi minua vastaan. Suljin itseni. Suljin tunteeni ja kykyni. Patosin luovan energiani sisimpään. Se loi ahdistusta ja teki joskus täysin  toimintakyvyttömäksi. Niin raskaan kuorman kanssa eläminen oli haastavaa.

On upeaa saada toteuttaa itseään. On upeaa, että olen itse sallinut itseni toteuttaa juuri sitä mitä eniten rakastan. Luovuuden lähde on ehtymätön. Nykyisin huomaan, että mitä enemmän kirjoitan, sen enemmän tekstiä ja ideoita virtaa. Luovuus kasvaa käyttämällä.

Uskon, että jokaisella on se oma paikkansa ja ne omat kykynsä joiden parissa voi kokea tyytyväisyyttä elämäänsä. Merkityksellisyyden tunne on yksi perustarpeistamme ja juuri sen oman intohimon toteuttamisen parissa ihminen voi kokea ehkä suurinta merkityksellisyyttä. Jokaisella se on omansa. Eikä sen aina tarvitse olla merkityksellistä muille, riittää, että toteuttaa itseään itsensä kokoisesti. Silloin täyttää paikkansa.

Ensiarvoisen tärkeää on sallia intohimosta lähtevien  asioiden tekeminen näkyvästi. Toivon, että ihmiset lakkaisvat vähättelemästä lahjojaan ja kykyjään ja astuisivat rohkeina omina itseinään oman elämänsä estradille. On surullista kuultavaa miten lahjakkaat ihmiset hukkaavat kykynsä baaritiskillä notkuen tai kouluttautuen varastohommiin. Niihin itsekin vielä vähän aikaa sitten halusin. Näkymättömiin. En halunut edes kaupankassalle vaan mieluummin takahuoneeseen tai hyllyjä täyttämään.

En missän nimessä vähättele minkään työn merkitystä ja rakastan fyysistä työtä edelleen mutta ihmisen tulisi itse oppia arvostamaan omia kykyjään. Jos sinulla on lahjaolet velvollinen tuomaan sen esiin. Näin minulle sanoi eräs ihminen. Ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Jokaisella jolla on maailmalle arvoa annettavana on velvollinen niin tekemään. Omia synnyinlahjojaan vähättelemättä. Maailma odottaa ja kaipaa näitä lahjoja.

Jos tunnistat itsesi tästä, niin etsi elämääsi ihminen joka voi nähdä lahjasi. Näytä tekemistäsi jollekin. Tule näkyväksi. Hae rohkaisevaa peilausta. Jokainen tarvitsee tukea ja joskus mentorointia. Pyydä, etsi ja löydä.  Älä luovuta omasta unelmastasi toteuttaa itseäsi juuri sinun tavallasi.