Olette ehkä huomanneet, blogini ei ole se perinteisin jossa kerron päivittäin kuulumisiani. Niitä voi lukea rivien välistä kirjoituksistani mutta yleensä pyrin tuomaan esille jonkun suuremman oivalluksen jota olen saattanut työstää monta kuukautta tai jopa vuosia sitä ennen. Olen ajatellut viime päivinä kuitenkin  kehittää kirjoittamistani hieman arkisempaankin suuntaan blogissani.

Koen arkisimman elämän ja siihen piilevät tähtihetket ja haastepaikat itse kuitenkin kaikista kiinnostavimpina. Arki on oivallusteni lähde. Se miten käyttäydymme arjessa, luo meille koko elämän. Arjen ja sen haasteiden kautta meillä on kaikilla mahdollisuus kasvaa, joka hetki. Muita henkisiä kouluja ei juuri tarvita, vain tiedostamista.Oli aika kun kävin ”henkisillä kursseilla.” Kävin paljon myös erilaisissa hoidoissa, joista olen kirjoittanut myös blogiini aiemmin. Nykyisin olen lähes allerginen kaikelle ”tekohenkisyydelle.” Jos pitää aina  kokoontua tiettyyn paikkaan olemaan henkinen, se voi olla myös pakenemista. Tarkoitan sillä sitä, että suurimmat kasvun mahdollisuudet löytyvät joka päiväisestä elämästä ja ihmissuhteistamme.

Kaikista ”maallisimmat” hetkemme sisältävät lopulta eniten henkeämme, koska näistä hetkistä elämämme lopulta koostuu. Mielestäni ei ole olemassa mitään erillistä henkistä hetkeä, vaan kaikki on yhtä ja samaa. Tiedän kasvavani eniten  kohtaamalla itseni arkisten tilanteiden kautta.

Henkiset kurssit ja hoidot voivat tarjota kaivattua vertaistukea, samanhenkisyyttä tai lepopaikkaa. Tälläisessä tilassa jossa kaikki kokoontuvat jonkun yhden ja saman asian äärelle voi olla helppo olla vapaammin, avata itsestään asioita ja puolia myös tuntemattomille ihmisille. Sille on paikkansa. Ja näitäkin tarvitaan.

Tälläiset kurssit ja paikat ovat olleet itsellenikin hyviä katalysaattoreita kasvuun. Todellinen kasvu punnitaan kuitenkin arjessa ja lähimmissä ihmissuhteissa. Jos kurssit ja hoidot ovat pakopaikkoja arjesta, ne ovat mielestäni materialistisia. Kursseja ja hoitoja voi käyttää sielulle lääkkeenä tai mielihalujen täyttämiseen. Henkisyydeksi naamioitunut  voi kuitenkin olla pelkkää materialismia. Jokaisella on kuitenkin lupa toimia myös niin, mutta siinä tapauksessa ei ehkä kannata hämääntyä henkisyyskuorrutteesta.

Tavanomaiset ja haastavat hetket synnyttävät yleensä eniten kasvua ja oivalluksia jotka vievät eteenpäin. Kasvun maaperä on hyväksyntä. Vastustus ja omien tunteiden välttely lisää vain kuilua itseymmärrykseen.

Kasvu ja kohtaaminen  ei ole aina kivaa, se ei helppoa ja mutta yhdistää meitä ihmisinä. Minulle yhtä henkisiä ihmisiä ovat puiston penkillä pullokasseineen istuva kadunmies kuin guruna paistatteleva ”henkinen opettaja.” Kun teemme eroa ihmisten välillä luomme itseasiassa vain kuiluja. Parempi olisi luoda siltoja. Niitä todella tarvitaan.

Joskus arkeni on myös räkä poskella itkemistä ja joudun kohtaamaan itsessäni ja muissa paljon keskeneräisyyttä. Se on TOTTA ja siksi se on hyvää. Se on hyvää jos sen hyväksyy. Hyväksynnän kautta asiat menee eteenpäin.  Jatkuvasti täydellisyyttä ja itselle hyvältä tuntuvaa vaatimalla elämme illuusiossa.

Totuutta välttelemällä itsessämme luomme turvattomuutta. Kontrollointi ja vaativuus on oikeastaan vankila jossa pakotamme itsemme turvattomuuteen. Kun emme suostu elämälle ja sen kannateltavaksi, koemme jopa kauhua koska emme pieninä ihmisiä todellakaan voi hallita asioita. Totuus on liian suuri peiteltäväksi. Myötävirtaan menemällä kaikesta löytyy jotain hyvää. Joskus veemaisimmät asiat ovat parhaita, koska ne herättävät totuuteen.

Tässä ajassa on tapahtunut taas suurta kasvua, eikä se suinkaan ole sujunut tälläkään kertaa pelkästään kivojen asioiden kautta. Meillä oli  täitä. Heti kun koulut alkoivat ne muutti meille ensimmäistä kertaa. Yksi ilon aihe tässä onkin se, että VASTA nyt saamme tämänkin kokemuksen.

Itselläni ja taaperollani ei ensin ollut täitä koska olimme viettäneet aikaa eri paikassa ja toivoinkin, että tapaisimme muun perheen kanssa vasta kun täit on lopullisesti häädetty. Taisin hokea muutamaan kertaan, etten missään nimessä halua niitä. No niin kuitenkin kävi, että lopulta saivareita löytyi myös perheen pienimmän päässä ja siinä sitä oltiin. Keskellä täirumbaa. (Mutta niin kuin kaverini lapsi sanoi ”Äiti mä tiedän mitä rumba on. Se on elämää!”)

Yhtenä yönä kello 02 nypin nukkuvan poikani päästä saivareita kun en saanut unta. Samalla kinasin mieheni kanssa joka oli käyttäynyt minua kohtaan päivällä aika kettumaisesti. Ei siis mikään elämäni hehkein ja parhaimmalta tuntuva hetki mutta se on elämää.

Ajattelen usein, että myös valveessa tapahtuvat asiat ovat kuin symboleita. Täit kuvastavat unissani häiritseviä tunteita joten sellaiseksi ajattelen ne myös valveessa. Liian usein tulee ohitetuksi elämän tapahtumia. Ne kun yrittävät kertoa meille tärkeitä viestejä. Kun jätän viestit huomiotta saan lopulta sellaisen merkin jota ei voi enää sivuuttaa. Viime syksynä se oli uupumus. Kun meitä yritetään pysäyttää, sitä viestiä kannattaa kuunnella. Tai jossain vaiheessa ei voi olla kuulematta. Elämä ei yritä kiusata meitä vaan opettaa. 

Tuntuuhan se mukavalta kun kaikki menee hyvin. Mutta elämä on aaltoliikettä. Jokaisella syklillä on oma merkityksensä. Ihmisinä me yleensä vastustetaan sitä mikä ei tunnu kivalta, mutta se voi ollakin arvokkainta. Tuntemukset ei aina ole totuuksia. Varsinkaan se, että negatiivisia tunteita yritetäään vältellä. Niidenkin viestiä on hyvä kuulla.

Perheessäni arvostankin hyviä hetkiä enemmän sitä, että vaikeimpina hetkinä voimme käydä asiat ja tilanteet läpi yhdessä. Vaikka joskus on vaikeaa niin silti kukaan ei tule hylätyksi. Vastaan on yleensä turha pullikoida. Myötävirtaan asiat hyväksymällä voi saada aitoa muutosta aikaan.

Elämä kyllä näyttää todelliset karvansa ja asiat menee niinkuin niiden kuuluukin mennä, vastaan taistelusta huolimatta.

Täiasialle ei voi tehdä muuta kuin hyväksyä ja hoitaa täit mahdolisimman hyvin pois. Kun en haaskaa energiaa tilanteen vastustamiseen voin huomattavasti paremmin, vaikka edelleen voisin valita jättää täit mieluummin kokematta. Pääsimme kuitenkin helpolla, täit lähtivät parilla pesulla.