Haluan jakaa tämän ajatusteni ensiapupakin kaikille lohduttomassa tilanteessa oleville toivoksi ja oljenkorreksi. Elämää on vahingollisen suhteen ulkopuolella mutta joskus pelastusrengasta on vaikea saada heitettyä toiselle puolelle. Se on kuitenkin mahdollista!
Taas kävimme eilen eduskuntavaalit ja itse katsoin koko vaalilähetyksen loppun asti. En juurikaan seuraa politiikkaa mutta näistä vaaleista teki minulle kiinnostavan Katariina Sourin ehdokkuus. Valitettavasti hän ei pääässyt jatkoon mutta joka tapauksessa minulle jäi positiivinen fiilis lopputuloksesta. Minulla ei ole suuria odotuksia politiikan suhteen, koska sillä kentällä asiat muuttuvat hitaasti. Näen nämä vaalit kuitenkin merkkinä siitä, että tietoisuus on lisääntynyt.
Perussuomalaisten nousukin kertoo minulle tietoisuuden kasvusta. Se osa ihmisistä jotka suurimmaksi osaksi ennen edustivat nukkuvien puoluetta ovat heränneet vaikuttamisen mahdollisuuteen. Ensimmäinen askel tiedostamisessa onkin se, että ymmärtää voivansa tehdä asioille jotain. Ennen kuin alamme tiedostaa olemme reaktioiden vallassa. Perussuomalaisten kannatus voi olla myös reagointia.
Suorittaja etsii turvapaikkaa tekemisestään ja uupuessaan tarvitsee ulkopuoliselta luvan levätä. Tämä yhteiskunta sitä ei liiemmin anna joten jos ihminen ei koe turvaa tarpeeksi asettuakseen omalle puolelleen hän jahtaa käärmeen hännänpäätä ja ajaa itsensä loppuun.
Näen tämän uupumus aallon kollektiivisena traumalastina. Kantokyky alkaa loppua ja ihmiset kaatuvat kuin dominopalikat peräjälkeen. Reagoimme niihin raskaisiin tunteisiin joita ei vieläkään ole saatu purettua ja laskettua alas, jotka olemme saaneet perintönä edellisiltä sukupolvilta. Olemme vauraampia kuin ennen, materiaa on jopa liikaa, mutta silti henkinen turvattomuus on suurta. Kannamme edelleen sota-ajan traumoista johtuvaa turvattomuutta joka pitää meidän pakomatkalla karkuun omia tunteitamme.
Yhteiskunnassamme säädetään tiukkoja lakeja, kontrolloidaan ja valvotaan, mutta se ei tuo meille todellista turvaa. Se on kuin piikkilanka-aita joka pyrkii eristämään meitä omista kivuistamme. Todellinen turva löytyy sitä myötätunnosta millä pystymme alkaa katsomaan omia kipujamme ja esivanhempiemme, isiemme ja äitiemme kipuja. Näitä kipuja kohdatessamme tarvitsemme toisiamme tueksi.
Opimmeko parisuhteissa ilmenevän rakkaudenkielen jo lapsena? Muodostuukorakkaudenkieleksi se jolla itse koimme saavamme rakkautta vai se mistä koimme jäävämme vajaaksi? Mitä me opetamme rakkautena lapsillemme? Mitä on minun rakkaus lapselleni?
Olen miettinyt periytyykö tuo lapsuudessa opittu rakkauden kieli parisuhteisiin? Usein puhutaan, että jokaisella on oma rakkaus käsityksensä, toisille se on hellyyttä, toisille sanoja, toisille se on lahjoja, toisille yhteistä aikaa. Voisiko tuo rakkauskäsitys periytyä jo kotoa minkä koemme rakkautena? Vai onko rakkaudenkieli parisuhteessa enemmän sitä mitä vaille jäimme itse lapsena?
Länsimainen kulttuurimme pohjaa paljon järkeen ja ajatteluun. Se on kuitenkin vain yksi osa elämästä. Esimerkiksi mielenterveydenhoidossa kokonaisuus on tärkeä ja jos esimerkiksi traumaa koitetaan hoitaa pelkästään puheen ja ajattelun kautta niin hoidetaan vain osaa isosta kokonaisuudesta. On tärkeä päästä purkamaan ja kertomaan menneisyyttään. On tärkeää luoda uudenlaisia toimintamalleja ja purkaa vanhoja. On tärkeää tulla myös sanallisesti kohdatuksi ja kuulluksi. Mutta jos koitamme korjata pelkästään mieltä, keho jää vaille huomiota. Purkamatta jäänyt kehossa asuva trauma ottaa yliotteen kerta toisensa jäkeen ja saa mielenkin sekaisin.
Maailma on täynnä kovaksi keitettyjä, heitä joissa ei liikahda kärsimykselle mikään. Se on melkeinpä pelottavaa. Kun mikään ei liikahda, karmaisevankin asia suljetaan pois mielestä. Kun ihmien on kosketuksissa herkkyyteensä, hän on yhteydessä myös muiden kärsimykseen. Kun ihmisten välillä on yhteys, siitä syntyy toivoa tähän maailmaan.
Terapiaa vai ystävyyttä? Ihmissuhteet ovat parhaimmillaan molempia! Ja sanonta kuuluukin, että ystävyys on ilmaista terapiaa. Voimauttavassa ystävyydessä autetaan ja tuetaan toista vaikeina hetkinä ja iloitaan onnistumisista yhdessä tasapuolisesti.
On hirveän houkuttelevaa olla se miellyttävä ihminen josta kaikki pitää. Ja on kammottava tunne kun ensimmäistä kertaa alkaa opetella sietämään sitä, että joku heijastaa suoranaista vihaa itseen. On todella vapauttavaa ja ihanaa kun voi vihdoin todeta, että kumpikaan näistä ääripäistä ei enää herätä vahvoja tunteita. Ja on ollut todella pitkän itsetutkiskelun takana päästä tähän tilaan.
Rajojen opettelu ei välttämättä ole kovin helppoa koska se nostaa esille paljon pelkoja. Hylätyksi tulemisen pelko on ehkäpä ensimmäinen ja suurin pelko joka useimmilla nousee omien rajojen opettelun myötä. Saatamme pelätä myös konflikteja ja riita tilanteita. Ihminen venyttää yleensä rajojaan niin kauan näiden pelkojen varjolla kunnes se käy sietämättömäksi ja sitä kautta yleensä näiden pelkojen kohtaamisestakin tulee ainoa vaihtoehto.
Muistan kun saimme kuudennella luokalla opettajalta kotitehtäväksi pitää päiväkirjaa viikon ajan joka päivä. Meidän piti itse ostaa muistikirja sitä varten. Hain omani Tiimarista. Kirja oli kovakantinen pieni muistivihko. Innostuin tehtävästä valtavasti.