Olin 3-vuotiaan poikani kanssa kyläilemässä viikonloppuna ensimmäistä kertaa uusien ystävieni luona. Poikani viihtyi hyvin, koska perheen isä oli todella hyvä lasten kanssa ja vietti aikaa paljon myös poikaani huomioiden. He tekivät ulkona yhdessä risuaitaa ja tutustuivat luontoon. Yhtenä päivänä kun olimme retkellä järven rannassa ja tulimme takaisin kotiin poikani heitti Trip-mehupurkin maahan. Yleensä hän kerää innokkaana roskia maasta mutta nyt toimikin päinvastoin. Hän oli väsynyt ja koitti kai saada tempauksellaan myös huomiota. Minäkin olin väsynyt pitkästä päivästä ja koitin puhua häntä nostamaan mehupurkin maasta.
Kaupallinen blogiyhteistyö: Suomen Energiahoitajat Oy
Itselläni on kokemusta valtavasti niin erilaisista energia- ja muista vaihtoehtohoidoista kuin keskusteluterapioistakin, jotka ovat olleet suureksi avukseni traumasta toipumisen tiellä. Olen kuitenkin tullut viime vuosina tarkemmaksi siitä mihin ja kenelle lähden hoitoon.
Kaupallinen blogiyhteistyö: Holvi
Holvi verkkokauppa on ollut minulle todellinen pelastus. Kun etsin helppoa ja toimivaa verkkokauppa-alustaa en ihan uskonut löytäväni toiveideni mukaista. Tuntui, että toivelistassani oli liikaa vaatimuksia: edullinen, helppo ja nopea perustaa ja sellainen missä käy maksutapana kaikki suomalaiset verkkopankit.
Sisäisen turvan kokeminen on ollut minulla vahvana teemana jo parisen vuotta. Olen tutkinut sitä itsessäni ja samalla oivalluksia on myös herännyt ympäristöstä aiheen tiimoilta. Sisäinen turvattomuus heijastuu sellaisilla tavoilla joissa se ei halua paljastua… Se on siis useimmiten päinvastaista toimintaa kuin turvattomuuden näyttämistä. Siksi se onkin onnistunut olemaan itseltänikin piilossa niin pitkään. Olen saanut selville, että mm. kohtuuton suorittaminen ja jatkuva tekeminen, epäterveissä ihmissuhteissa pysyminen, paikalleen pysähtymisen pelko ja siitä aiheutuva levottomuus, defensiivisyys ja vahvan esittäminen on kaikki oikeasti sisäistä turvattomuutta. Itseasiassa koko kulttuurimme pohjaa pitkälti sisäisen turvattomuuden peittämiseen.
Kevät on edennyt vauhdilla. Varsinkin maalis- ja huhtikuu tuntuu menneen melkein silmänräpäyksessä ohi. Kohta on jo toukokuu! Olen odottanut kevättä, koska joulukuusta alkaen minulla on ollut aika rankkaa aikaa. Oli sellainen tunne, että keväällä kaikki helpottaa ja elämä alkaa versoamaan jotain uutta. Ja aiemmin itäneet versot alkavat kukkimaan. Nyt onkin ollut jo kevyempi olo pari kuukautta ja asiat ovat todella muuttuneet!
Lapsena me muistamme. Lapsena olemme elossa. Elämme tunteella ja herkkinä aistimme maailman. Aikuisina tipumme liukuhihnalta laatikoon ja jäämme sinne toisten elottomien hahmojen joukkoon pahimmassa tapauksessa unohtaen sielumme, intohimoiset pyrkimyksemme ja unelmamme. Miksi suostumme siihen? Ja kuinka tuolta laatikosta voisi herätä eloon? Muistaa olevansa elollinen kaikessa tunneherkkyydessään ja luomisvoimassaan? Mistä saada tekohengitystä elottomuuteen, pelkojen jäykistämään unohduksen valtaamaan olemukseen?
Haluan jakaa tämän ajatusteni ensiapupakin kaikille lohduttomassa tilanteessa oleville toivoksi ja oljenkorreksi. Elämää on vahingollisen suhteen ulkopuolella mutta joskus pelastusrengasta on vaikea saada heitettyä toiselle puolelle. Se on kuitenkin mahdollista!
Taas kävimme eilen eduskuntavaalit ja itse katsoin koko vaalilähetyksen loppun asti. En juurikaan seuraa politiikkaa mutta näistä vaaleista teki minulle kiinnostavan Katariina Sourin ehdokkuus. Valitettavasti hän ei pääässyt jatkoon mutta joka tapauksessa minulle jäi positiivinen fiilis lopputuloksesta. Minulla ei ole suuria odotuksia politiikan suhteen, koska sillä kentällä asiat muuttuvat hitaasti. Näen nämä vaalit kuitenkin merkkinä siitä, että tietoisuus on lisääntynyt.
Perussuomalaisten nousukin kertoo minulle tietoisuuden kasvusta. Se osa ihmisistä jotka suurimmaksi osaksi ennen edustivat nukkuvien puoluetta ovat heränneet vaikuttamisen mahdollisuuteen. Ensimmäinen askel tiedostamisessa onkin se, että ymmärtää voivansa tehdä asioille jotain. Ennen kuin alamme tiedostaa olemme reaktioiden vallassa. Perussuomalaisten kannatus voi olla myös reagointia.
Suorittaja etsii turvapaikkaa tekemisestään ja uupuessaan tarvitsee ulkopuoliselta luvan levätä. Tämä yhteiskunta sitä ei liiemmin anna joten jos ihminen ei koe turvaa tarpeeksi asettuakseen omalle puolelleen hän jahtaa käärmeen hännänpäätä ja ajaa itsensä loppuun.
Näen tämän uupumus aallon kollektiivisena traumalastina. Kantokyky alkaa loppua ja ihmiset kaatuvat kuin dominopalikat peräjälkeen. Reagoimme niihin raskaisiin tunteisiin joita ei vieläkään ole saatu purettua ja laskettua alas, jotka olemme saaneet perintönä edellisiltä sukupolvilta. Olemme vauraampia kuin ennen, materiaa on jopa liikaa, mutta silti henkinen turvattomuus on suurta. Kannamme edelleen sota-ajan traumoista johtuvaa turvattomuutta joka pitää meidän pakomatkalla karkuun omia tunteitamme.
Yhteiskunnassamme säädetään tiukkoja lakeja, kontrolloidaan ja valvotaan, mutta se ei tuo meille todellista turvaa. Se on kuin piikkilanka-aita joka pyrkii eristämään meitä omista kivuistamme. Todellinen turva löytyy sitä myötätunnosta millä pystymme alkaa katsomaan omia kipujamme ja esivanhempiemme, isiemme ja äitiemme kipuja. Näitä kipuja kohdatessamme tarvitsemme toisiamme tueksi.
Opimmeko parisuhteissa ilmenevän rakkaudenkielen jo lapsena? Muodostuukorakkaudenkieleksi se jolla itse koimme saavamme rakkautta vai se mistä koimme jäävämme vajaaksi? Mitä me opetamme rakkautena lapsillemme? Mitä on minun rakkaus lapselleni?
Olen miettinyt periytyykö tuo lapsuudessa opittu rakkauden kieli parisuhteisiin? Usein puhutaan, että jokaisella on oma rakkaus käsityksensä, toisille se on hellyyttä, toisille sanoja, toisille se on lahjoja, toisille yhteistä aikaa. Voisiko tuo rakkauskäsitys periytyä jo kotoa minkä koemme rakkautena? Vai onko rakkaudenkieli parisuhteessa enemmän sitä mitä vaille jäimme itse lapsena?