Tämä on aihe mistä minulla on ollut mielessä kirjoittaa jo useamman vuoden. Sain nimittäin suuren ahaa-elämyksen oppimiseen liittyen aikuisiällä opiskellessani avoimessa yliopistossa kirjoittamisen perusopintoja. Olin aiemmin pitänyt itseäni hieman kouluvieroksujana. En varsinaisesti kokenut olevani mitenkään tyhmä, mutta oppiminen tuntui joidenkin aineiden suhteen haasteelliselta. Minulla oli aina hyvä keskiarvo, yli 8, yläasteella. Mutta lukiossa numerot tippuivat masennuksen vuoksi. Lukio jäikin kesken ja sen jälkeen olen suorittanut kirjoittamisopintojen lisäksi luonto- ja ympäristöalan perustutkinnon. Tuo koulu oli hyvin käytännönläheinen. Tunsinkin opiskelun erittäin omakseni. Kävimme paljon retkillä bongailemassa lintuja, tutkimassa eläinten jälkiä ja kasveja. Koulu tuntui helpolta ja luontevalta käytännön tekemisen kautta. Myöhemmin oivalsin miksi.
Ihmisen sanotaan olevan luomakunnan kuningas. Silti tuntuu kuin toimisimme kuin eläimet. Sellaiset eläimet jotka luovat itse oman tuhonsa. Meillä on tietoisuus, jolla voimme luoda myös kukoistusta. Kunhan käytämme sitä.
Kun pelko ohjaa toimintaa, ihminen toimii reaktiivisesti tai kuten muiden malliesimerkki osoittaa. Silloin vaisto vie kuin eläimellä, kun koko ajan pitää suojautua uhalta. Harkinnalle ei ole sijaa. Tällaisessa tilanteessa näkee uhkakuvina sellaisetkin tilanteet, joista voi selviytyä helposti tietoisella toiminnalla. Sisäinen turvattomuus ottaa helposti ulkoisten uhkakuvien muotoja. On totta, että maailmassa on paljon haasteita ja vaaroja, joihin on hyvä varautua. Mutta se näkökulma minkä tähän varautumiseen otamme, kertoo hyvin siitä teemmekö ratkaisut sisäisestä turvasta vai turvattomuudesta käsin.
Triggeröiytyminen ei ole tietoinen valinta eikä triggeröityminen useinkaan kerro totuutta tästä hetkestä. Kun triggeröidymme, jokin tässä hetkessä muistuttaa menneen vaarasta ja hermostomme reagoi ja hälyttää välittömästi. Usein turhasta.
Kärsimys ja henkinen pahoinvointi on kaikista epätoivotuin asia mitä elämässään varmasti haluaa kokea. Se ei ole millään tavalla tavoiteltavaa. Ja siksi sitä kohti ei halua mennä. Moni elääkin tästä johtuen illuusiossa itsensä kanssa, voi huonosti, muttei myönnä sitä. Kun onnellisuudesta tulee tavoiteltavaa ja sitä hehkutetaan toivottuna asiana, omaa kärsimystä aletaan hylkiä. Kärsimys on kuitenkin olennainen osa elämää, me emme ole erillisiä siitä. Ja se on myös usein portti suurempaan myötätuntoon ja ymmärrykseen. Kärsimyksensä välttelemisen sijaan, sen hyväksyminen voi paradoksaalisesti johtaakin suurempaan onnellisuuteen. Onnellisuus ei ole suora maali, joten ehkä onnellisuuteen yleisesti tarjoiltava resepti ei toimi.
Täydellisyys on illuusio jota sitkeästi pidetään yllä. Ehkä täydellisyys on niin yleinen päämäärä siksi, että siellä saisimme armahduksen inhimillisyydestämme. Se vapauttaisi valmiiseen ja helppoon, itsensä hyväksymisen kuoppaiselta ja kivikkoiselta polulta. Tarjoaisi oikotien autuuteen, sinne missä kuvitteellisesti idealisoimamme ihmiset meitä odottavat avosylin. Siellä olisimme hyväksyttyjä heidänkin toimesta. Ehkä täydellisyys on niin monelle maali siksikin, että se vapauttaisi virheiden tekemisen vastuusta. Täydellisyys on ihmisille mahdoton tavoite. Pikavippejä siihen on kyllä kaupan, mutta kuten niiden luonteeseen kuuluu, ne joutuu maksamaan suurten korkojen kera takaisin. Joku muu kerää voiton ja ihminen itse joutuu tutustumaan entistä syvemmin rosoisuuteensa. Elämän, ja omaansa.
*Sisältää mainoslinkkejä
Dissosiaatio on jotain mistä olen kärsinyt koko aikuiselämäni. Sain nimen tälle oirehdinnalle vasta muutama vuosi sitten kun törmäsin kirjastossa kahteen kirjaan. Kirjojen nimet olivat Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen
ja Traumaperäisen dissosiaation hoito.
Kun luin näistä kirjoita vain muutaman otteen ymmärsin heti itseäni enemmän. Oli kuin jokin oikea palanen olisi loksahtanut paikalleen. Oivalsin syvästi, että tämä on se mistä olen kärsinyt aina, mille ei ole ollut ennen nimeä.
Aluksi dissosiaatio nimike kuulosti kyllä kuin vahvalta diagnoosilta, jota hieman vieroksuin. Mutta kun ymmärsin paremmin mistä ilmiössä on kyse, alkoi tuntua helpotukselta saada oireilleen nimi ja selitys. Kaikki se epämääräinen tunne ja oirehdinta mistä oli vuosien aikana kärsinyt, sai rutkasti selkeyttä.
Koska dissosiaatio on suojamekanismi sitä ei ole tarkoitus huomata. Hyvin monet ei tiedä, kuten minäkään en tiennyt ennen, kärsivänsä dissosiaatiosta. Omia tunnetiloja ja toimintamekanismeja saattaa hiljaisessa yksinäisyydessään pitää vain outoina omina tapoina. Joitakin tilojaan saattaa yksin hävetä, eikä niistä välttämättä kerro kenellekään. Niin minäkin tein. Koitin vain selviytyä olojeni kanssa hyvin pitkään.
Pelkästään jo trauma sanana, herättää monelle epämiellyttävän tunteen. Trauma on ehkä totuttu ymmärtämään ylitsepääsemättömän vaikeana, kivuliaana ja erittäin epätoivottuna asiana. Ajatellaan, että trauma kokemuksena on pilannut elämän. Traumaa pidetään usein heti traagisena elämäntapahtumana, sellaisena mitä mieluummin olisi ajattelematta. Ja niinhän se myös onkin.
Mutta trauma voi olla myös paljon hienovaraisempi asia kuin selkeä yksittäinen kohtalokas ja vaurioittava elämäntapahtuma. Traumaattiset kokemukset voivat olla niin jatkuvia, arkiseen elämään soluttautuvia, ettei niitä kyseenalaista tai erota. Traumatisoiva elämä on jotain mihin tottuu ja alkaa pitää normaalina. Traumaa ei erota itsessään, jos se on sellainen olemisentila mihin on joutunut kasvamaan.
Mitä tarkoittaa, että tunnemme itsemme? Kun tunnemme itsemme, meissä ei ole itsellemme mitään salattua. Olemme olleet valmiita katsomaan itseämme syvälle, kaikkiin osiin ja tunteisiin. Ei ole kohtuuttomasti minäkuvaa hämärtäviä asioita mitkä ohittaisimme mukavuudenhalumme tai sen vuoksi, että voisimme säilyttää valheellisen parannellun kuvan itsestämme. Itsetuntemus on sitä, että haluaa katsoa itseään sellaisena kuin on. Yksinkertaistetusti: kun tunnemme itsemme TUNNEMME tunteemme. Tunteiden kautta opimme tutustumaan itseemme.
Tunteiden tuntemisen kautta saavutamme paljon itsetuntemusta ja luovumme siitä mitä emme ole. Opimme luopumaan vanhoista, ympäristöön liikaa sopeutuvista minätiloista, vääristä uskomuksista ja toisilta kopioiduista tunteistamme, kun tunnemme tunteemme läpi. Tuntemalla tunteemme joko luovumme jostain mikä ei meihin kuulu tai vahvistamme aitoa ydinminuutta. Tunnetaitoja vahvistaessamme erotamme pikkuhiljaa mikä on meissä totta ja mikä tulee ulkopuoleltamme. Kun tunnemme tunteemme läpi alamme tunnistaa myös mitä on tunteiden alla. Mistä alamme ja mistä alkaa toinen. Riippuvuudet hellittävät kun saamme omaan itseemme yhteyden.
Tunteiden tunteminen on yksi keino yhteyden vahvistamiseen: olla läsnä itselleen, kokea se mitä kulloinkin tuntee. Tunteita vältellessämme välttelemme samalla yhteyttä itseemme. Tarve todelliseen yhteyteen ei koskaan katoa. Sen tilalle vain tulee sellaisia korvaavia keinoja, joiden kautta emme oikeasti voi kokea yhteyttä kuten riippuvuudet, materialismi, jatkuva huomion kiinnittäminen toisaalle jonkin suorittamisen tai tekemisen kautta…ym.. Nämä korvaavat keinot eivät koskaan tuota lopullista tyydytystä. Siksi niiden parissa voi viettää kohtuuttomasti aikaa silti kokien suurta tyytymättömyyttä.
Rakastan sanaa autenttinen. Minusta siinä kuvastuu yhtäaikaisesti niin moni elämässä tärkeä asia: totuudellisuus itseään kohtaan, sydämen ääneen kuunteleminen ja aidosti omanlainen elämä ja oleminen. Kun ihminen on rohkeasti ja autenttisesti oma itsensä, hänen ei tarvitse kopioida muita tai hukuttaa omaa persoonaa massaan. Autenttisuus ei tarkoita, että erilaisuudella kapinoidaan tai herätetään tarkoituksella huomiota.
Autenttisuus on aitoutta, ydinminuudesta ja omista arvoista kumpuavaa elämää. Autenttinen ihminen pistää silmään. Hänestä huokuu karisma, joka tulee itsetunnosta. Autenttinen ihminen on tahtomattaan rohkea, koska hän ilmaisee totuuttaan, eikä ole ostettavissa. Joukosta erottuminen ei aina ole kuitenkaan helppoa. Helpompaa olisi joskus olla samanlainen kuin muut, ja herättää vähemmän huomiota. Kun erottuu joukosta joutuu väkisinkin kohtaamaan pelkojaan.
Kun ihminen on kokenut syvän trauman hän joutuu kantamaan tuota kipua niin kauan kunnes tulee kohdatuksi sen kanssa. Puhuminen ja jakaminen ei välttämättä saa syvää yhteyden tunteen kokemusta aikaa. Siihen tarvitaan todellista ymmärrystä ja myötätuntoa. Itse uskon, että resonoimme siltä taajuudelta mihin oma tietoisuutemme riittää. Silloin sanat eivät voi koskaan tulla paikkaamaan sitä taajuuden puutetta mikä monilla trauman ymmärryksessä on. Ymmärrystä voi kuroa umpeen vain tutustumalla syvästi itseensä. Lähes jokainen meistä kantaa jonkinasteista traumaa, joko omasta elämästä tullutta tai taakkasiirtymänä periytynyttä. Sotatrauma on globaali ja kansallinen. Jokaisen historiaan liittyy olennaisena osana tuo syvästi tuhoava ja vahinkoa tekevä menneisyys. Kun tulemme tietoiseksi näistä vaikuttimista itsessämme, myötätunto ja ymmärrys kasvaa sisällämme.