Kun rakastumme saamme rakkaudelta muistutuksen: Älä hylkää itseäsi. Älä hylkää maailmaa unohtamalla tehtävääsi. Tehtävämme on herätä rakkauteen. Mutta rakastuessamme luemme tuon viestin usein väärin. Kiinnitämme huomiomme epäolennaiseen ja tartumme rakkauden voimasta esiin tuleviin kipuihimme. Ja jäämme vaalimaan niitä. Sillä tavalla hylkäämme itsemme ja tehtävämme. Tehtävämme on avautua rakkaudelle ja rakastaa myös kipuamme. Kipujemme kautta kasvamme tehtäväämme.
Ihmissuhteet
Torjuttu sisäinen lapsi kipuilee vanhemmuudessa – Sisäisen lapsen eheyttäminen rakentaa sillan lasten maailmaan
by miaumai
On tervettä, että eri-ikäiset lapsiosat meissä ovat tasapainoisesti läsnä ja olemme ajoittain selkeästikin tietoisia niistä. Kaikki kokemuksemme ja ikäkautemme ovat sisäisen maailmamme aikajanalla. Jokainen ikäkausi jää meihin ja niissä kokemamme tukahdutetut tunteet oireilevat aikuisuudessa. Kohdattu sisäinen lapsi integroituu osaksi aikuisen persoonaa tasapainoisesti.
Jokainen ikäkausi jonka olemme eläneet on minuutemme aikajanalla.
Sisäisiä lapsia on sisällämme se yksi joka joskus olimme mutta tällä yhdellä lapsella on monia ikäkausia. Se saattaakin tuntua siltä kuin lapsia olisi joskus monia kun tunnistamme kipuja ja epätasapainoa eri ikäkausien kokemuksista. Meidät saatettiin torjua pahasti kun olimme teini tai taapero. Nuo tarpeet ovat jääneet vajaiksi ja ne huhuilevat meille niin kauan kuin aikuisuus meissä vastaa niihin.
Ihmiset etsii itseään. Käydään kursseilla, matkustellaan, luodaan upeita unelmia ja visioita tulevaisuuteen, kierretään tapahtumissa ja vältellään kärsimättömänä tavallista elämää. Halutaan lomalle, pois ”tavallisesta arjesta.”
Niin minäkin tein vuosia. Matkustelin ja kävin kursseilla. Etsin ”sitä jotain.” Sisäinen epävarmuus ja ahdistus piinasi. Koitin etsiä siihen lääkettä ulkopuoleltani. Toivoin ja rukoilinkin, että löytäisin puuttuvat palaseni.
Sain tuolta ajalta paljon rikastavia muistoja, ikimuistoisia seikkailuja ja kokemuksia mutta hyvin vähän sitä mitä etsin. Todelliset tarpeeni jäivät täyttymättä, siksi levottouus ja pahaolo jatkoi sisälläni vellomistaan. Levottomat jalat jatkoi kulkuaan.
Löysin todellisia tarpeitani vastaavia asiota ehkä pieniä paloja mutta jäin aina sitä etsimääni suurempaa täyttymystä vaille. Nyt kun olen viimein löytänyt mitä etsin ja tarpeeni ovat tulleet näkyviksi, konkreettisiksi ja tosiksi, tiedän mitä etsin jo vuosia sitten. Etsin henkisen turvan tilaa jonne olen parin viimeisen vuoden aikana viimein löytänyt.
Nyt etsintäni ovat loppuneet. Olen päässyt perille tähän hetkeen. Nykyään en enää tee asioita täyttääkseni sisäistä tyhjyyttä. Tiedostan tekemiseni motiivit. Turvan tilasta käsin on helpompi tarkkailla asioita ja itseään. Se mahdollistaa minulle kaiken sen mistä ennen en uskaltanut haaveillakaan.
Nyt parasta on nauttia arkipäivistä, lasten kanssa läsnäolosta, luonnosta, kiireettömyydestä ja mitään tekemättömyydestä. Tuntuu, että minulla on kaikki enkä kaipaa tai etsi enää mitään. Tässä on hyvä olla. Henkisen turvan tilassa. Ja tässä tilassa tekemättä mitään erikoista kasvan ja kehityn. Olen oppinut sallimaan ja hyväksymään.
Myös ihmissuhteeni toimivat nykyisin turvan tilasta käsin. On upeaa kokea olevansa riittävä epätäydellisenä ja tulla hyväksytyksi silloinkin kun itse kyseenalaistaa itseään. Turva on lisääntynyt jokaisella osa-alueella elämässäni. Se on heijastusta sisäisen turvan tilastani. Niin ulkopuolella kuin sisimmässäkin.
Kiukuttelu kertoo kohtaamattomista tarpeista – Kun aikuinen kiukuttelee lapsiosa on ohjaksissa
by miaumai
Kiukuttelu ei ole kiusantekoa. Se on jäsentymätöntä kykyä ilmaista todellisia tarpeita. Kiukuttelun avulla pyritään saamaan toisen huomio. Usein kuitenkin todellisen tarpeen huomioiminen jää taka-alalle kun kiukuttelu varastaa huomion. Tartumme lapsen käytökseen mutta emme näe sen juurisyitä taustalla.
Olemme tottuneet, että lapset kiukuttelevat. Olemme myös tottuneet ohittamaan sen usein olankohautuksella. Kun lapsi kiukuttelee hän on monen mielestä pelkästään vaikea. Aikuinen koittaa päästä tilanteesta nopeasti tyynnyttämällä lapsen siirtämällä huomion toisaalle tai mitätöimällä lapsen tunteen. Ja koska hänet koetaan vaikeana lapsi jätetään yksin, eikä välttämättä opasteta kiukuttelun tilalle rakentavampaa tapaa toimia.
Terapiaa vai ystävyyttä? Ihmissuhteet ovat parhaimmillaan molempia! Ja sanonta kuuluukin, että ystävyys on ilmaista terapiaa. Voimauttavassa ystävyydessä autetaan ja tuetaan toista vaikeina hetkinä ja iloitaan onnistumisista yhdessä tasapuolisesti.
Turvaa luovat ihmissuhteet – Mistä tunnistan olenko emotionaalisesti turvassa jonkun kanssa vai en
by miaumai
Itse olen kokenut, että turvan kokemuksen saaminen on erittäin oleellista eheytymiselle ja toipumiselle traumasta. Jossain vaiheessa turvan tunteen toivat epäterveet ja jopa itsetuhoiset käytösmallit. Mitä tietoisemmaksi olen tullut omasta turvattomuuden tunteesta sen paremmin ymmärrän minkälaiset kokemukset ja ihmissuhteet luovat aidosti turvaa ja minkälaiset tilanteet taas pitää minut vanhassa ja tutussa turvattomuudessa. Ja koska se on tuttu tila se saattaa valheellisesti tuntua turvalta mutta oikeasti se on pelon ylläpitämistä ja suojaamista.
Mietin tänään millaisissa ihmissuhteissa koen olevani turvassa ja millaiset kokemukset rakentavat turvan tunnetta maailmassa. Kirjoitin ne ylös tähän postaukseen.
Erillisyydestä yhteyteen – Kuinka oppia tulemaan turvattomuudesta yhteyteen toisten kanssa
by miaumai
Turvattomuuden tunnetta olen miettinyt ja tarkkaillut itsessäni tietoisesti viimeiset pari kuukautta. Prosessi alkoi ennen joulua ja jonkunlainen sisäinen hätä on ollut pinnalla siitä lähtien. Olen kuitenkin pystynyt pysymään melko tietoisena tässä prosessissa joten en ole lähtenyt kehittämään itselleni lisää hätää vaan lähinnä tarkkaillut miten vanha ja toimimaton tapa on purkautumassa pois.
Olen tunnistanut ympärilläni tätä turvattomuus teemaa aivan uudella tavalla. Ja ilmeisesti se on jokin kollektiivinen teema koska se on noussut myös ystävien kesken keskustellessa useasti esiin. Erityisesti olemme pohtineet kuinka oppia tulemaan yhteyteen toisten kanssa silloin kun sitä eniten kaipaa kun vanha automaatio meinaa puskea päälle. Tuo automaatio pistää vetäytymään yksin pärjääjän tuskalliseen rooliin.
Lapsena monelle yksinäisyys oli ainoa turvapaikka, joten sitä elää helposti läpi vieläkin, vaikka oikeasti yksinäisyys ei luo turvattomuudessa turvaa kuin suojamekanismina. Aito yhteys luo turvaa, mutta kuinka päästä yhteyteen muiden kanssa turvattomuudesta. Se on iso ja perustavanlaatuinen kysymys!
Jotta voisimme ymmärtää parisuhteessamme toistuvia kuvioita meidän tulisi ymmärtää ennen kaikkea itseämme. Ja jotta voisimme ymmärtää itseämme meidän tulisi ymmärtää sukumme historiaa. Se historia mikä meihin vaikuttaa ei rajoitu pelkästään lähimpään perheeseemme vaan myös sukupolvien taakse. Ehkä niihinkin sukulaisiin ja heidän kokemuksiinsa joihin emme koskaan saaneet tutustua.
Kun katson yhteiskunnallisia ilmiöitä näen paljon vihaa. Viha puhuu aina silloin kun haukutaan muiden tekemisiä tai koetaan itse jäävämme jostain paitsi. Viha voi olla myös halveksiva katse tai toisen ohittaminen. Terve viha, terve itsensä puolella oleminen ei kerrytä patoutunutta, lukittua vihaa. Se saa toimimaan oikeudenmukaisella tavalla. Viha on luonnollinen tunne mutta se on hyvin monesti ottanut epäterveitä muotoja. Jos omiin tarpeisiin ei reagoi heti, se kerryttää patoumia joita vihalla paikataan.
Kun ihmisessä on vihaa jota hän yrittää peittää hän myös ohittaa helposti itsensä ja ehkä samalla myös muut. Hän suostuu mielivaltaiseen itseään polkevaan työelämään, ihmissuhteeseen tai elämäntilanteeseen. Hän ei osaa puolustaa itseään vaan jää ikäänkuin odottelemaan ratkaisua ulkopuolelta. Tuollainen itsensä kaltoin kohtelu kerryttää lisää vihaa ja lisää oikeutusta sille. Se on elämää pelossa.
Viha on väärinymmärretty tunne, koska se on meidän suojanamme ja aina kun tunnemme vihaa itseasiassa pelkäämme. Kun annamme kohdella itseämme väärin tai ylitämme omia rajojamme vihan tunne nousee välillä suojelemaan ja puolustamaan, mutta jos emme toimi vihan kanssa rakentavasti se pitää tuon oravanpyörän käynnissä.
Kun meillä on terve suhde vihaan se asettuu itsen puolelle ja toiminnalla oikoo asioita. Sen ei tarvitse polkea jalkaa voimattomana kuin pikkulapsi. Terve elämää puolustava ja kunnioittava elämänvoima mitä viha puhtaimmillaan on, saa toimimaan hyvinvoinnin puolesta.
Miksi Suomessa olemme niin lamaantuneita? Miksi kaljatuopin äärellä on helpompi itkeä mutta barrikaadeille nouseminen on vaikeampaa? Näitä kysymyksiä olen koittanut selvittää omaan vihaani tutustumalla. Oman puhtaan voimani äärelle kulkemalla pelkojeni läpi. Pinnan alla on todellakin ollut monet pelot ja niiltä vihani on minua suojellut. Sen taktiikka vain on ollut väärä. Se ei ole auttanut minua löytämään mielenrauhaa ja syvempää merkitystä.
Luin muutama kuukausi sitten artikkelin lähisuhdeväkivallasta. Otsikko oli muotoiltu jotakuinkin näin ”Yhä useampi hakee apua väkivaltaisuuteen.” Luin otsikon ja tunsin syvää tyytyväisyyttä, koska ymmärsin otsikon niin, että yhä useampi väkivaltaa tekevä ihminen hakee apua ongelmaansa. Ajattelin miten hienoa se on, että olemme viimein kehittyneet laajemmin ottamaan vastuun omasta toiminnastamme.
Luettuani juttua ymmärsin kuitenkin nopeasti, että otsikolla tarkoitettiinkin sitä miten yhä useampi joutuu hakemaan apua väkivaltaisen lähimmäisen takia itselleen. Yhä useampi hakeutuu väkivaltaisen ihmisen takia turvaan. Se teki minut tietysti surulliseksi. Ensimmäinen assosiaationi oli se miten toivoisin asian olevan. Toivoisin, että herättäisiin näkemään, että väkivallantekijä on myös oman käytöksensä uhri jonka pitäisi herätä hakemaan apua! Olen miettinyt asiaa viime aikoina yksikseni ja nyt halusin jakaa ajatuksiani aiheesta. Ongelma koskettaa useampia kuin ehkä uskoisimmekaan.