Jokaisella meillä on uniikki luonteemme ja yksilöllinen tapa kokea maailmaa. Meissä on oma herkkyytemme eri kokemuksille ja asioille. Kun näihin ominaisuuksiimme suhtaudutaan lapsena kunnioituksella ja positiivisesti meistä kasvaa tasapainoisia ja hyväksyviä itsemme suhteen. Kun lapsuudessa saamme rakastavan ja hyväksyvän katseen huonollakin hetkellämme, tuo rakkauden kokemus on syvästi kannatteleva aikuisenakin. Moni joutuu kuitenkin kokemaan lapsena mitätöivää ja alistavaakin suhtautumista. Omia ominaisuuksia vähätellään rankasti, niille jopa naureskellaan. Lapsena nämä kokemukset menevät syvästi ihon alle ja niiden vuoksi alamme uskoa olevamme kelpaamattomia. Kehitämme arvottomuuden tunteen päälle helposti erilaisia selviytymisstrategioita, jotta pystyisimme elämään kelpaamattomuuden tunteen kanssa.
Mitä enemmän kipua, sen enemmän tarvitsemme rakkautta.
Joskus ainoa ihminen joka pystyy antamaan tuon rakkauden meille on me itse. Vaikka kaipaisimme ja saisimmekin rakkautta toiselta, vaikka olisimme rakastetumme kanssa ihan kiinni toisissamme tuon toisen antama rakkaus ei välttämättä silti mene perille sinne kipeimpään kohtaan joka tarvitsee rakkauden kasteen eniten.
Vimeyönä minussa nousi paljon surua. Sisäinen lapseni kaipasi menetettyä isää. Tunsin niin suurta surua, että tuntui ettei itku mahdu minusta ulos. Itkin ja kaipasin halausta. Niinpä otin itseni halaukseen. Kiedoin käsivarret ympärilleni ja halasin lämpimästi ja lujasti itseäni. Tunsin kuinka olen läsnä itse itselleni ja se oli juuri se mitä tarvitsinkin. Kukaan toinen ei olisi voinut minua surussani yhtä hyvin lohduttaa kuin minä itse. Minä olin siinä. Ja juuri se henkilö jota sisäinen lapseni kaipasikin. Aikuista minääni.
Yöllä näin unen jossa isäni oli tulossa jonkun hautajaisiin. Aamulla koin keventynyttä oloa. Suurempaa rakkautta. Kiitollisuutta. Toivoa. Olin surusta kevyempi.
Suru lyijyn raskaana lantiolla
Asevyö pudotettu
Joskus tunnemme epäreiluutta siitä ettemme saa ulkopuolelta sitä tukea mitä kaipaamme. Minäkin tunsin ennen niin. Mutta nykyään tiedän etten tarvitse kenenkään muun tukea parantaakseni haavoittuneita kohtia. Tarvitsen kyllä muita ihmisiä, mutta he eivät voi koskaan parantaa sisäisiä tuskiani. Sisäinen työ on tehtävä itse.
Joskus tarvitsemme rinnallakulkijan, joka vie kipukohtien äärelle, koska matka niiden äärelle on todella pelottava. Tiedämme alitajuisesti millaisia kipuja niiden äärellä joudumme kokemaan, siksi emme haluaisi tehdä tuota pyhiinvaellusmatkaa vapaaehtoisesti. Siksi sen aloittaminenkin herättää suurta vastustusta. Keksimme tekosyitä miksemme lähtisi sille matkalle. Väistämme. Ja samalla kärsimme.
Toivon mukaan kuitenkin uskallemme lähteä tuolle matkalle ja löydämme hyvän saattelijan, koska tuo matka on elämämme tärkein. Noiden kipujen äärelle on varastoitunut niin paljon tunnenergiaa ja jos emme vapauta sitä, käymme puoliteholla. Itse haluan elää täyttä elämää. Haluan vapauttaa tunteeni jotka liittyvät menneisyyden tapahtumiin. Siksi kuljen matkan puolitiehn itseäni vastaan ja rukoilen usein voimia ja kykyjä tehdä se. Saada tarvittava apu.
Jokainen kipeä muisto ansaitsee ja tarvitsee tulla nähdyksi rakkaudessa.
Tunteet eivät elä ajan tai järjen mukaan. Ne ovat niin kauan varastoituneena kuin ne kohdataan. Ja minussa on vielä kohtia joiden äärelle en ole pysähytnyt rakkaudella. On aika lunastaa nämäkin olemuspuolet kotiin, minuun. Kaikella rakkaudella itseäni kohtaan.
Kysymys ei ole siitä, että keskittyisimme vain siihen mitä kaikkea kamalaa olemme elämässämme kokeneet. Tai jäisimme kiinni traumaattisiin kokemuksiin. Vaan siitä kuinka lempeästi ja rakkaudellisesti voimme näitä kokemuksia nyt katsoa. Miten paljon meissä on rakkautta ja turvaa kohdata tosiasiat menneestä.
Ikäviin kokemuksin liittyy paljon häpeää, pelkoa, vaille jäämistä, yksinäisyyttä, kipua, surua ja vihaakin. Voimmeko ottaa kaikki nuo kivut syliimme rakkaudella? Halata itseämme myötätunnolla. Onko kaikkein epätoivotuimmatkin tunteet meissä tervetulleita itsellemme? Pystymmekö näkemään elämämme rakkauden silmin? Siinä mitataan paranemista.
Kaikki mitä tunnet tunne rakkaudella.
Jos torjumme kokemuksiamme ja tunteitamme torjumme samalla itseämme. Yhtä paljon meissä on rakkaudesta vajaita osia kuinka paljon hyljeksimme tiettyjä asioita meissä.
Ota vihasi syliisi. Ota pelkosi ja epätoivosi syliisi. Ota se kaikkein inhottavinkin tunteesi rakkaudella syliisi kuin pieni itkusta sekaisin oleva lapsi. Voitko todella syyttää itseäsi sitä mitä tunnet? Voisitko syyttää tuota lasta joka opettelee elämään tunteidensa kanssa?
Jotkut tunteet meistä ovat syntyneet juuri tuollaisessa iässä jolloin emme osanneet käsitellä niitä. Siksi ne elävät yhä meissä. Vauva-aikaisista kokemuksista lähtien. Lapsuuden tunnemuistot elävät meissä. Yhtälailla kuin aikuisuudessa koetut kivutkin, lapsuuden aikaiset puolitiehen jääneet tunneprosessit pitää viedä päätökseen. Varsinkin ne kipeimmät. Joilla on eniten vaikutusta elämäämme.
Aikuisena olemme prosessoineet tunteitamme, käyneet läpi erot ja surut. Mutta onko sisäinen lapsesi saanut tarvittavan tuen omille tunneprosesseilleen. Joskus siihen riittää hetkikin kun pysähdymme kuulemaan sitä pientä ihmistä meissä, johon joskus sattui mutta hän koitti piilottaa kipunsa pärjäämisen ja urheuden taakse. Ehkä silloin ei ollut muuta vaihtoehtoa. Mutta tänään on. Sinä olet siinä, itseäsi varten. Tuota pientä lasta varten. Juuri nyt. Kivun lähde on enää muisto. Mutta kipu on niin kauan kipua kunnes se saa rakkautta ja huomiota.
Voitko kutsua itsesi rakkaudella kotiin nyt?
Tämä ajatus on kaukana positiviisen ajattelun toksisuudesta. Ei ole tarkoitus liimata ikävien tunteiden päälle jotakin positiivista. Ei mätää haavaa saa piiloon kauniilla keijulaastarilla. Se on todettava, tutkittava, hoidettava. Puhdistettava. Ja aikanaan se paranee. Mieluiten ilman laastaria. Kun haava saa hengittää se paranee nopeammin.
Saako sinun haavasi ja kipusi olla olemassa? Saavatko ne ilmaa sinussa kaikella rakkaudella? Vai koitatko tukahduttaa niitä pois näkyvistä selityksillä, järjellä, peitetarinoilla, tekosyillä tai kiireellä.
Masennus ja jaksamattomuus voi johtua paljon tukahdutetuista tunteista.
On vaikea ottaa itselleen aikaa pelkästään itkeäkseen. On niin paljon kaikkea muuta. Elämää, lapsia, työtä, harrastuksia, velvollisuuksia. Mutta sinä olet elämäsi tärkein keskushenkilö ja kun otat aikaa itsellesi vapauttaaksesi tunteitasi, antaaksesi tunteidesi elää ja hengittää vapaasti sinä saat elinvoimasi takaisin. Tunteiden takaa.
Ehkä joku joskus on sanonut, että vanhat asiat on jätettävä taakse ja jatkettava elämää. Totta! Mutta se ei onnistu mätivän haavan kanssa pieni laastari sen peitteenä. Haava on auki ja joskus sen äärelle on palattava hoitamaan se loppuun.
Lue myös artikkelini:
Kuinka parannetaan rakkaudettomuus itsessä?
Traumasta toipuminen vaatii turvaa
Mitä vähemmän yrittää paeta menneisyyttään sitä enemmän on voimaa tässä hetkessä
Tositarina taakkasiirtymän katkaisemisesta – Ukko Kärkkäinen kirjoitti itsensä ulos isänsä sotakokemusten jättämistä kauhuista
Kun yhteys on katki, maailma on rikki
Tommy Hellsten: ”Ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.”
Aito sisäinen turva sallii myös herkkyyden ja haavoittuvuuden näyttämisen
Liian usein trauman kokenut alkaa kantaa rajoittavaa ja itseä pienentävää häpeää kokemuksistaan. Jos trauman on aiheuttanut toinen ihminen tämän tekijän häpeän ja syyllisyys siirtyy uhriin. Kun asioista uhkaillaan tai pyydetään vaikenemaan, uhri niin tehdessään, alkaa kantaa tekijänsä häpeää.
Varsinkin lapsena on erittäin herkillä lukemaan vanhempiensa ja läheistensä tunnetiloja. Sitä koittaa sopeutua vallitseviin olosuhteisiin jotta voisi kokea rakkautta ja hyväksytyksi tulemista. Kun lapsi alkaa sopeutua epäterveeseen ympäristöön omia tarpeitaan sivuuttaen häpeä menee syvälle persoonaan ja se voi vaikuttaa sieltä hyvin pitkälle aikuisikään, joskus jopa loppuelämän jos siitä ei tule tietoiseksi.
Sisäiset ohjelmoinnit pitävät meidät usein tiukasti kiinni sellaisessa elämässä joka ei lopulta tuo syvää merkityksen tunnetta ja mikä ei ole arvojemme mukaista elämää. Vai miten muuten voidaan perustella se miksi ihmiset valittavat niin paljon asioista ja tekevät asioita vain ”koska on pakko.”
Pelko perusteinen sisäinen uskomusmaailma saa toimimaan näin. Eikä se ole ihme. Kulttuuriset ehdollistumat ovat syvällä ja kannamme jokainen mukanamme myös omista suvuistamme tulevia tunteita ja pidäkkeitä taakkasirtyminä. Näistä itsensä ulos oivaltaminen on usein kipeä ja mutkikas prosessi.
Traumatisoitunut ihminen ei koe kehossa olemista turvalliseksi. Hän voi vältellä kehollista läsnäoloa alitajuisesti, koska hänessä on tieto siitä, että kehossa oleminen on vaarallista. Yhteys kehoon on traumatisoituneelle sama kuin polku takaisin menneen painajaismaisiin kokemuksiin. Kun kehollisuutta aletaan vahvistaa tunteille tulisi olla tila ja ympäristöstä saatavilla turvallista tukea prosessiin. Jos se ei toteudu tai siitä ei ole mitään kokemusta ihminen voi sulkea kehoyhteyden kokonaan. Pahimmillaan kehollisuutta välttelevä käytös alkaa ohjata hänen koko elämäänsä.
Kun saamme jonkin menneisyyden kokemuksen läpikäytyä niin, että se lakkaa vaikuttamasta olemiseemme se todella on poissa. Kun menneisyys on kohdattu se ei jatkuvasti palaa kipeinä muistoina mieleemme. Se mikä ennen triggeröi tai ahdisti onkin nyt muuttunut neutraaliksi. Tässä hetkessä tunteemme on johtolankoinamme menneisyyden käsittelemättömiin asioihin. Voimme suhtautua niihin kuin ystäviin, tärkeinä viestintuojina. Eikä vihollisina jotka tulisi torjua keinolla millä hyvänsä.
Vallitseva tilanne laittaa kaikki ajatukset uuteen perspektiiviin. Meillä kaikilla risteilee varmasti mieletön määrä ajatuksia. Tämä hetki pistää pohtimaan sellaisiakin asioita jotka ei vielä hetki sitten tuntuneet mahdollisilta.
Tänäänkin vallitsee erikoinen poikkeustila maailmassa. Olemme erikoisessa tilanteessa mitä varmasti kukaan ei olisi täysin realistisesti osannut kuvitella tapahtuvaksi näin laajamittaisesti. Koko maailmaa koskevana asiana yhtä aikaa. Nykyinen tilanne ei ole vain uutisista luettava ”joitain muita” koskettava asia joka olisi helppo laittaa ajatuksistaan syrjään. Tämä ei ole sellainen ”none of my business”- tyylinen juttu miten olemme ehkä uutisista tottuneet ajattelemaan.
Joka päivä koko olemassaolomme ajan ovat ihmiset olleet joukoittain suuressa hädässä maailmassamme mutta suurin osa on niin turtunut uutisiin, että se on muuttunut täysin normaaliksi. Joillakin ihmisillä taas herää oikea myötätunto ja huoli. He yrittävät auttaa hädässä olevia esmerkiksi osallistumalla keräyksiin tmv. Ja yksi osa on päättänyt olla katsmatta uutisia, koska se tuottaa suurtakin ahdistusta toisinaan sillä vaikutus mahdollisuudet maailmassa oleviin ylivoimaiselta tuntuviin epäkohtiin tuntuu mitättömiltä. Tässä hetkessä on kuitenkin toisin. Nyt voimme jokainen vaikuttaa omalla tavallamme. Ja pienilläkin teoilla voi olla lähipiirissä iso vaikutus.
Autenttisuus on yksi lempisanojani. Sanakirjassa se selitetään auki näin: aito, väärentämätön, luotettava. Nimenomaan rehellisyys onkin autenttisuudessa se kulmakivi. Olla ytimelleen uskollinen on autenttisuutta. Ongelmaksi muodostuu se, että hyvin monet hukkaavat kosketuksen ytimeensä matkalla. Kadottavat autenttisuutensa. Muuttuvat ketjun osiksi, jatkumoksi, roboteiksi, joksikin toiseksi joita he aidolta ytimeltään ovat. Alkuperältään autenttisesta ihmisestä tulee silloin sopeutuja.
Yksi lempihetkistäni on se kun saan transformoitua tunteen johonkin uudelle tasolle. Nykyään se käy yhä helpommin ilman suurempia vastusteluja mutta aina ei todellakaan ole ollut näin. Matkan varrella sitä on kuitenkin oppinut, että pysähtymällä ja kohtaamalla tunteen sen viisaus transformoituu nykyhetken kokemuksellisuuteen ja lakkaa vaikuttamasta negatiivisesti jatkuvasti taustalla luoden tilanteita ja kokemuksia jota en toivoisi edes kokevani. Tunteen muuttamiseen rittää yleensä vain sille antamani huomio joskus vain pienen hetken.
Olen kokenut joskus sairaaksi sen mikä on minussa tervettä ja terveeksi sen mikä on oikeastaan sairautta. Kun yhteiskunta perustuu epäinhimillisten arvojen ihannointiin ja elämme kaukana luonnosta mitä muuta voikaan tapahtua ihmisen sopeutuessa tähän järjestelmään. Silloin luonnolliset reaktiot diagnosoidaan koska ne eivät palvele tuottavuuden etua. Kun luonnolliset reaktiot ihmisyydessä tuomitaan järjestelmän menoeriksi inhimillisyydestä tulee kapula rattaisiin. Ihmisestä tulee numeroita ja maalaisjärki katoaa byrokratian pyörteisiin.
Newer Posts