Nuorempana haaveilin arpi- ja kasvotatuoinneista. Niitä tehtiinkin jonkun verran kotikonstein. Viiltely oli keino hallita sisäistä kipua.  Ihailin alkuperäiskansojen rituaaleja teinistä asti. Tatuoinnit ja arvet kuvastivat minulle selviytymis- ja siirtymisriittejä. Mitä kovempi kipu rituaalista aiheutui sen enemmän rohkeutta sen tekemisessä mitattiin. Koin suorittaneeni kuin soturikoulutusta käydessäni läpi henkistä  kipuiluani.

En kuitenkaan päätynyt tatuoimaan kasvojani, koska jossain vaiheessa tajusin sen olevan itselleni egon ulkoistama selviytymisstrategia. Ulkoisten merkkien kautta halusin viestittää maailmalle kokemaani sisäisen tuskan määrää. Arpitatuoinnit kuvastivat minulle sisäistä tuskaa ulkoisena merkkinä. Arpitatuointi tehdään kuin polttomerkki kuumalla raudalla ihoon ja lisäksi rupea joutuu repimään irti monet kerrat jotta jälki arpeutuu näkyvästi.  Se olisi ollut mielestäni oikeanlainen ja tarpeeksi tuskallinen näkyvä merkki omasta sisäisestä tuskastani jonka kanssa kamppailin.

Ulkoinen merkki ei kuitenkaan auttanut millään muotoa antamaan tukea henkiselle kivulleni. Tuska oli aidosti kohdattava sisältä muuten se olisi jäänyt vaikuttamaan minussa suojautumismekanismeina.  Kaiken sen tuskan ja traumaattisten kokemusten jatkumossa päätin jossain vaiheessa, että minusta tulee pehmeä. Halusin säilyttää sydämeni avoinna maailmalle, itselleni ja rakkaudelle. En kiavannut sille ulkoisia todistuksia kestävyydestäni vaan yhteyden aukeamista ulkomaailmaan, itseen ja muihin ihmisiin. Se onkin osoittautunut vaikeimmaksi mutta palkitsevimmaksi tehtäväksi tällä hengen soturin matkalla.