On oikeasti suuri lahja ja vapaus kun oppii ilmaisemaan mielipiteensä ja ottamaan oman tilansa. Elämään astuu keveys kun ei tarvitse luoda strategioita sen suhteen olenko tarpeeksi ja riittävän rakastettu tai ansaitsenko toiminnallani hyväksyntää. Suuri paino tippuu harteilta kun alkaa rakastaa ja hyväksyä itseään. Silloin teotkin tulevat suoraan rakkaudesta, ei sen kaipuusta.
Elätkö jonkun toisen elämää vai elätkö oman näköistä elämää yhteiskunnan paineista huolimatta? Ei ole helppoa säilyttää sisäistä ääntä tai saada sitä kuuluviin jos sen on jossain vaiheessa kadottanut kokonaan. Ruuhkavuodet voivat olla kuin musta-aukko jonne saattaa kadottaa oman itsensä jos ei pysy hereillä ja tietoisena omista tarpeista. Omia tarpeita pitääkin monesti opettelemalla opetella huomioimaan aikuisena varsinkin jos niitä ei ole oppinut huomioimaan nuorempana. Kun on omille tarpeilleen on hereillä, on ytimessään kiinni.
Kun trauma hallitsee näemme lähes kaiken ympärillämme olevan sen värittämänä. Aivan kuin olisimme jonkin taian tai loitsun vallassa. Mutta tunnetasolla se tuntuu enemmänkin siltä kuin olisimme pahan kirouksen vallassa. Trauman vääristämää todellisuutta voisi verrata myös siihen kuin olisimme peilitalossa. Peilitalossa kaikki kuvat vääristyvät oudon näköisiksi. Kun olemme trauman vallassa, emme välttämättä erota olevamme niin sanotusti peilitalossa tai tämän pahan kirouksen pauloissa. Olemme kasvaneet trauman kanssa ja tottuneet elämään sen kanssa. Siitä on tullut erottamaton osa normaalia elämää.
Kirjoitan lempiaiheestani, läsnäolosta. Tämä on tärkein arvo itselleni. Olla läsnä, kohdata itseni ja toiset. Läsnäolo on autuutta ja rentoutta. Se on itselleni se mikä saa minut voimaan aidosti hyvin. Kaikki muu on kuin kiertelisi olennaisen ympärillä. En ole ollut läsnäolossa kovin hyvä, mutta viime aikoina olen kehittynyt. Olen ottanut sen tietoiseksi ykkösprioriteetikseni. Haasteita minulla on siinä edelleen, mutta se tekee asiasta vain mielenkiintoisen. Minulla on paljon opittavaa. Tein taas yhden oivalluksen aiheen parissa kun rupesin miettimään mikä tekee läsnäolosta niin tuskaisan vaikeaa ajoittain. Tuo oivallus toi minulle aiheeseen lisää ymmärrystä.
Kuva: Emmi Kähkönen
Terapeutti, kirjailija ja teologi Tommy Hellsten on yksi Suomen tunnetuimmista terapeuteista ja kirjailijoista. Hänen kirjansa ja ajatuksensa ovat antaneet tukea ja voimaa monille vaikeina hetkinä. Ja hyvin monet ovat saaneet niistä eväitä itsensä syvempään ymmärtämiseen. Tommy on myös luonut Ihminen tavattavissa-koulutusohjelman jonka kautta on valmistunut lukuisia mentoreita henkisen kasvun oppaiksi.
Nykyaikana henkinen pahoinvointi tuntuu vain lisääntyvän ja apua on joskus vaikea saada ongelmiinsa. Halusin kysyä Tommy Hellsteniltä millaisia ajatuksia hänellä on liittyen nuorten lisääntyneeseen pahoinvointiin ja sen juurisyihin. Keskustelimme myös toimivan terapiasuhteen tunnusmerkeistä ja tunteiden pelosta.
Emme ole erillisiä toisistamme. Olemme osa suurta kokonaisuutta. Kun aletaan keskittyä kokonaisuudesta vain yhteen osaan, muut kuihtuvat. Näin on käynyt planeetallemme. Olemme keskittyneet vain ihmisiin ja omiin tarpeisiimme muita samalla polkien.
Yhteyden puute on vienyt tämän maailman tuhoon. Kun puhutaan vain yksilöistä tai ylipäänsä pelkästään ihmisten hyvinvoinnista ja koitetaan luoda hyvinvointia ajattelemalla vain yhtä eliölajia se ei saa kokonaisuudessa paljon hyvää aikaan. Päinvastoin. Jos emme ymmärrä yhteyttä toisiimme niin joku joutuu kärsimään. Olemme yksi ja sama, kaikki yhtä tällä planeetalla. Näkymätön energiaverkko yhdistää meidät toisiina. Kaikille tämä ei ole edes totta, ja se on osa ongelmaa.
Kun yhteys tiedostetaan todeksi sen voi nähdä ja tuntea. Yhteyteen palaaminen tuntuu samalta kuin paraneminen. Jokin osa meissä eheytyy yhteydessä. Se osa mikä kärsi ja sairasti irrallisena yhteydestä, se korjaantuu kuin itsestään kun se pääsee kosketuksiin jälleen Pyhään Yhteyteen. Se on kuin kaste parantavaan elämän veteen. Se luo kaiken aidon merkityksellisyyden ympärillemme.
Yhteys on sitä, että olemme kosketuksessa itseemme, tiedostamme itsemme olevan yhtä luonnon kanssa. Ei ole tekoa tai ajatusta jolla ei ole vaikutusta ympäristöömme. Tämän tiedostaminen on yhteyden kokemista.
Teemu Syrjälä on mies joka puhuu tunteista ja joka on ottanut missiokseen vapauttaa ja murtaa ahtaat käsitykset niistä stereotypioiden vankiloista mihin miehet on kulttuurissamme vuosikymmeniä ahdettu. Teemu järjestää miesten viikonloppuja, joihin aiemmin toisilleen tuntemattomat miehet kokoontuvat yhteen keskustelemaan elämästä, ihmissuhteista ja tunteista. Näiden viikonloppujen tarkoitus on luoda yhteyttä itseen, toisiin ja murtaa opittuja kaavoja todellisen itsen äärelle. Teemu pitää blogia Hidasta Elämää-sivustolla ja käy luennoimassa ihmissuhteista omasta miehisestä näkökulmastaan käsin ympäri Suomea. Hän on vuosi sitten kirjoittanut myös ensimmäisen kirjansa Elinvoimaisen miehen – käsikirja.
Teemu, te piditte kuukausi sitten yhteisretriitin hyvinvointivalmentaja Kirsi Salon kanssa. Kirsi on totuttu näkemään työskentelemässä naisten kanssa mm. Vapaa Nainen – kursseilla ja sinut on totuttu näkemään vetämässä miesten retriittejä. Nyt yhdistitte voimanne ja miehet ja naiset viettivät muutaman päivän yhdessä itsensä kohtaamisen äärellä. Millainen kokemus se oli?
– Niissä käydään läpi tosi isoja juttuja. Eivät ne ole mitään piknikreissuja. Tietyllä tavalla siellä ollaan haavojen kanssa tekemisissä. Ne on myös isoja mahdollisuuksia, koska ihmiset haluaa mennä eteenpäin ja työstää sitä automaatiota joka ei välttämättä palvele ihmissuhteissa. Se on mahtavaa, että ihmiset jaksaa katsella vähän omia syvyyksiään, se inspiroi todella paljon. Retriitillä oli aivan mahtava fiilis.
Naiset ovat alkaneet löytää omaa voimaa ja omanarvontuntoa yhä enemmän ja naisen rooli on muttumassa. Mikä on sun mielestä miehen uudistuva rooli tässä ajassa?
– Miesten rooli on mun mielestä alkaa tehdä työtä oman miehisyyden ja itsenä kanssa. Me ollaan vähän jälkijunassa, koska naiset on tehneet omaa työtänsä jo aika paljon pidempään kuin me. Sen huomaa myös vaatimuksissa mitä tulee, että naiset tietyllä tavalla kaipaa sitä, että mieskin on vähän monialaisempi ja laajempi mitä se on totuttu näkemään.
– Mun näkemys on se, että nyt miehet ovat valmiita. Toki elän omassa kuplassa siinä mielessä, että ne miehet jotka tulevat mukaan mun juttuihin niin ainakin ovat valmiita. Mutta kyllä mä näen ja kuulen sen muutenkin tosi vahvasti, että nyt miehet ovat valmiita siihen, että he katsovat missä ovat omassa elämässään menossa.
Miten nainen voi tukea miestä miehen kasvussa?
– Tämä on klassinen kysymys mitä kysytään usein mutta siihen ei oikein ole mitään sellaista ”Tee näin” vastausta vaan se on niin laaja kysymys. Se vaatii aina siinä ihmissuhteessa kommunikaatiota, että mitä juuri tämä kyseinen mies kaipaa.
– Sellaisia yleistyksiä mitä voisin kuitenkin heittää on, että miehet kaipaavat omaa heimoa tosi paljon, ja sitä mahdollisuutta ei ehkä koskaan ollut. Jos nainen ymmärtää sen tuoman harmonian ja myös sen, että se ei ole häneltä mitenkään pois jos uskaltaa antaa tietyllä tavalla myös sitä omaa aikaa, miehen olla omien asioiden kanssa.
– Ei naisen tarvitse ratkaista kaikkea. Se on miehen vastuulla. Uskon, että sellaisessa veljellisessä ympäristössä mies pystyy helposti katsomaan omia asioitaan ilman pelkoa, että nainen tuomitsee, jättää tai aliarvioi. Ihmissuhteessa pitää tavallaan luottaa siihen, että toisessa on tosi paljon voimaa itsessään. Ei tarvitse olla äiti.
– Helposti nämä on asioita mitä ei koskaan puhuta. On hyvä selkeyttää missä mennään. Nämä on sellaisia teemoja mille ei välttämättä ole vielä yhteistä sanastoa.
Ihmisillä ei ole samanlaista käsikirjaa, että mistä asioista puhutaan millä nimikkeillä. Sen opettelu vaatii, että kuunnellaan aidosti ja pyritään ymmärtämään ja antamaan kunnioitusta siihen erilaisuuteen mitä meillä miehillä ja naisilla kuitenkin on.
Miten omia rajoja voi opetella kunnioittamaan ihmissuhteessa?
– Rajat ovat ihmissuhteissa todella tärkeä pointti. Vaikeaa näissä teemoissa on se, että tullaan vasta tietoiseksi, että millaisia omia rajoja on edes olemassa. Nämä on asioita mitä toiset eivät ole koskaan ennen tulleet ajatelleeksi. Ei tunnisteta välttämättä edes missä ne omat rajat menee. Niistä tietoiseksi tuleminen on avain asia.
– Omalla työllä pyrin luomaan sanastoa ja yhteistä ymmärrystä tosi yksinkertaisella tavalla. En pyri tekemään mitään monimutkaista tästä vaan enemmänkin yritän luoda yhteistä ymmärrystä, yhteistä sanastoa jonka kautta voi peilata sitä omaa tilaa olipa kyse sitten rajoista tai siitä minkälaista parisuhdemallia haluaa. Eli haluan tuoda tietoisuutta siitä, että on olemassa eri tapoja, on olemassa eri vaihtoehtoja ja jokainen voi toivottavasti tunnustella niitä mikä on itselle se sopivin.
Nykyään puhutaan paljon itsensä arvostamisesta ihmissuhteiden kautta ja miten siirrytään eteenpäin ja jätetään tietynlaisia ihmissuhteita taakse. Mistä tunnistaa, että on kasvanut ulos vanhasta ihmissuhteesta?
– Mä ehkä enemmänkin miettisin sitä, että mitä itse voi tehdä siinä suhteessa missä juuri nyt on. Helposti sitä odottaa aina siltä toiselta ihmiseltä, että se toinen on se prinssi tai prinsessa joka tulee, pelastaa ja rakastaa. Me ollaan opittu vähän sellainen Disney-elokuva malli.
– Näen sen niin, että ihmissuhteet ovat meidän opettajia ja ne ovat tosi syviää peilejä. jotka näyttävät sitä tilaa missä me itse ollaan tällä hetkellä. Eli ennen kuin miettii sitä onko tämä suhde ohi niin voi miettiä, että mitä minä itse voin oppia tästä tai mitä voin tuoda vielä tähän suhteeseen mitä en ole vielä antanut. Siitä näkökulmasta se parisuhteen vaihtaminen ei muuta niitä omia toimintatapoja vaan sitä vie helposti ne omat vanhat toimintamallit vain seuraavaan suhteeseen.
Teemu Syrjälä on puhumassa Täysii-seminaarissa Tampere-talolla 24.11.2018 aiheesta: ”Rohkeuden kautta voi kasvaa rakkauteen.”
”Jokunen vuosi sitten Teemun pysäytti lause “Elämämme laatu määrittyy ihmissuhteidemme laadusta”. Silloin hän ymmärsi, että terveys, hyvinvointi ja merkityksellisyys elämässä kumpuaa hyvin pitkälti niistä tärkeimmistä ihmissuhteista, joita meillä elämässä on. Meillä on paljon uskomuksia siitä mitä ansaitsemme tai emme ansaitse ihmissuhteilta, rakkaudelta ja parisuhteilta. Monet näistä uskomuksista eivät tuo meille merkityksellistä elämää, eikä sitä paljon puhuttua rakkautta. Tästä syystä Teemu haluaa TÄYSII 2018 -seminaarin puheenvuorossaan jakaa miehen näkökulmasta asioita, työkaluja ja ajatuksia siitä, kuinka rakkautta voi opetella ja kuinka ihmissuhteiden laatuun todellakin voi vaikuttaa. Merkityksellistä elämää voi opetella ja usein se tapahtuu rohkeiden valintojen kautta.”
Paikalla Teemun lisäksi puhumassa myös monia muita mielenkiintoisia ihmisiä kuten Tommy Hellsten, Toni Nieminen, Mikko Sjögren, Asta Raami, Ulrika Björkstam jne.
LUE LISÄÄ TAPAHTUMASTA TÄYSII-SEMINAARIN SIVUILTA JA OSTA LIPPUSI TAPAHTUMAAN TÄSTÄ.
En koe juurikaan muuttuneeni henkisesti siitä kun olin lapsi. Olen aina pohtinut elämää syvemmin. Jo ennen kouluikää muistan ihmetelleeni äidilleni ääneen, että elämässä täytyy olla muutakin kuin syntymä, opiskelu, työelämä, eläke ja kuolema. Se tuntui liian yksinkertaistetulta, ikään kuin jotain puuttuisi. Janosin toisenlaista elämää ja jotain sellaista mihin muut eivät tuntuneet kovin paljoa uskovan. Luin nuorena paljon filosofiaa ja kirjoja kuoleman jälkeisistä kokemuksista.
Lapsena minua pidettiin ehkä pikkuvanhana ja koin halua kasvaa nopeasti ikäni puolesta vanhemmaksi jotta minua kuunneltaisiin. Nuorena se, että ulkonäkööni kiinnitettiin huomiota tuntui täysin ylimääräiseltä, vaivaannuttavalta. En samaistunut kehooni tai ulkoisiin asioihin vaan syvempään osaan itsessäni. En ole koskaan pystynyt elämään mitään muuta totuutta kuin sitä mikä sisimmästäni kumpuaa ja se on tehnyt elämästäni joskus haastavaa ja pirstaleisen tuntuista. Elämässäni on ollut paljon erilaisen kasvun jaksoja. Jälkeen päin kun katson näitä kokemuksia ne kaikki ovat olleet kuitenkin olennainen osa matkaa.
En ole aina tuntenut kuuluvani joukkoon kun asiat joilla on muille suuri merkitys eivät tunnu antavan mitään minulle, tai toisin päin. Olen kyllä aina saanut jonkinlaista arvostusta syvällisistä mietteistäni mutta ne ovat näyttäneet myös häiritsevän ihmisiä. Aivan kuten olen itse vaivaantunut ulkonäköön liittyvistä puheista ihmiset ovat vaivaautuneet minun syvällisistä mietteistäni. Ymmärrän sen nykyisin paremmin. Ne saavat monet tuntemaan olonsa epämukavaksi. Ehkä se nostaa esiin jotain mikä olisi mieluummin hyvä olla piilossa.
Huomasin tämän jo teininä kun eräs ystävä tokaisi minulle kertoessani omista oivalluksistani, että ”Sinä olet aina tuollainen tyhmä.” Ymmärsin heti siinä hetkessä, että kyse ei ollut siitä mitä minä puhuin vaan siitä mitä keskustelu herätti hänessä. Tälläisiä karikoita on ollut paljon. Jotain mitä sanon, herättää toisessa puolustus tai hylkimisreaktion. Pintaa syvemmälle menevät ajatukset herättävät toisissa epämukvauutta ja tuo epämukavuus halutaan vierittää jonkun niskaan. Yleensä se joka onnistuu herättämään nukkuvan leijonan joutuu sen hyökäyksen kohteeksi ensimmäisenä.
Minulla oli näistä kokemuksistanikin johtuen kirjoittamisen esteenä kauan sellainen ajatus, että kirjoitan liian tylsiä ja vakavia asioita, että ihmiset haluavat viihdettä, huumoria ja keveyttä. Ihmiset haluavat lomalle omasta elämästään, he eivät halua katsoa ongelmiaan lähemmin.
Vaikka tämä tuntui olevan henkilökohtainen ongelmani, olla liian syvällinen, olla siksi niin tylsä, niin nyt olen oppinut ymmärtämään asian syvemmin. Ja huomaan, että ongelma on itseasiassa yhteiskunnan tasolla. Meitä ei olla opetettu kohtaamaan ongelman ydintä josta käsin asioita voisi ratkaista. Meitä on opetettu menemään pois päin ongelmasta, kohti unohdusta, kohti hetken helpotusta. Ehkä meillä on alitajunnassa uskomus, että asiat eivät voi muuttua paremmiksi. Siksi niitä tuntuu olevan helpompi väistää. Jokin osa meissä ihmisissä on luovuttanut, siksi emme enää taistele, edes itsemme puolesta. Yleisesti ottaen kansakuntana piilotamme vihamme tuopin taakse, emmekä lähde barrikadeille sen voiman siivittämänä.
Puhutaan viihdekulttuurista mutta hyvin vähän on tarjolla kaltaiselleni ydintotuuden rakastajalle sitä sielua ruokkivaa viihdettä jota minunkaltaiset ihmiset kaipaavat. Kaipaamme totuudellista näkökulmaa ja sisältöä emmekä pintaraapaisua asioista. Kaipaamme nähdä alastomia totuuksia erityisesti toisissamme jotta pääsemme kiinni niihin itsekin.
Olen nyt päässyt pois siitä pelosta, että olisin jonkun mielestä liian syvällinen, liian tylsä, että asiat menisi liian raskaiksi tai diipiksi jonkun makuun. En itse juurikaan välitä viihteestä joten salllin itseni täyttää oman maailmani sellaisilla syvyyksillä joista itse saan jotakin irti. Huomaan, että juuri ne ytimeen menevät kirjoitukseni puhuttelevat monia muitakin. Uskon, että on paljon muitakin jotka ovat kyllästyneet pintapuolisuuteen ja janoavat yhteyttä itseensä sen kautta, että huomaavat toisissa saman. Sallia itsensä elää juuri siitä syvyydestä käsin kun minulle on luontevinta.
Mietin päihdeaddiktoituneita ihmisiä ja tulin siihen tulokseen, että heissä on keskimääräistä enemmän todella fiksuja ihmisiä. En sano, että päihteiden käyttäminen on milläänlailla fiksua, mutta tässä yhteiskunnassa voi olla vaikea löytää ymmärrystä syvälliselle kriisille ihmisyydessä mihin pinnallinen ja ulkoaohjautuva yhteiskunta monet suistaa. Tuo kriisi ja siitä johtuva kärsimys voi johtaa päihteiden pariin lievittämään sisäistä tuskaa. Yhteiskunnassa ei tunnu olevan tarpeeksi avoimia paikkoja syvälliselle näkyvälle viisaudelle joka meitä sisimmästä ohjaa. Kun ympärillä on vain aivotonta viihdettä niin moni tulee väkisinkin ajatelleeksi, että itsessä täytyy olla jotain vikaa kun ei pysty nauramaan sille. Tuollainen täytehuumori ja asioiden viihteellistäminen tyhjien arvojen päälle saa ihmisen tuntemaan olonsa yksinäiseksi, irralliseksi. Yhteyttä itseen ja muihin on vaikea rakentaa valheellisuudessa.
Aidon voimaaantumisen kautta löytyy myös aito ilo.
Asiassa on kuitenkin sekin puoli, että kun eletään vaikeita aikoja viihteen merkitys korostuu. Ymmärrän sen silloin kun ympärillä on paljon vakavia ja traagisiakin asioita joihin emme todella voi vaikuttaa. Viihde ja nauru on ehkä korkeinta parasta mitä sellaisesa tilanteessa voimme saada. Huumori ja nauru antaa toivoa ja mahdollistaa hetken unohduksen. Sota ja lama nostavat viihteen arvon aina korkealle. Mutta kun viihteestä tulee tyhjyyden täytettä se johtaa meidät kriisiin ihmisyydessä. Itse kaipaan enemmän henkisiä ankkureita arkielämässä.
Tälläisinä materialistisen hyvinvoinnin aikoina meillä on varaa alkaa pohtia syvimpiä arvojamme ja henkistä hyvinvointia. Kun energia ei enää mene selviämiseen perustarpeiden täyttämiseksi, jää tilaa henkiselle kehitykselle. Eikä meillä pelkästään ole varaa siihen vaan mielestäni se on tämän kehitysportaan jos ei velvollisuus niin oikeus.
Kun syvempi merkityksellisyys ei löydykään ulkoisista asioista on aika kääntää katse sisimpään. Vastaukset löytyvät sieltä kun uskallamme kuunnella. Ilman turhaa viihdettä ja hälyä. Ammennamme yhdessä samasta alitajuisesta kollektiivisesta paikasta totuuksiamme. Jokainen resonoi niihin omana aikanaan, omalla vahvuudellaan mutta uskon, että henkinen evoluutio on tuomassa ainakin osan meistä paikkaan jossa on asiat ulkoisesti niin hyvin että voimme alkaa heräillä unesta ja lunastaa sisäistä voimaamme näkyviin.
Varsin monet yrittäjät kokee oman työnsä hinnoittelun vaikeana. Olen käynyt saman suon läpi itsekin. Olen myynyt tuotteitani niin edullisesti, että jopa asiakkaat ovat sanoneet maksavansa niistä mielellään enemmänkin. Olen tehnyt saman virheen kuin moni muukin: hinnoitellut oman työni omanarvontuntoni mukaan. En arvostanut itse tekemisiäni ja laitoin niile hinnan sen mukaisesti. Tarjoamani tuotteet olivat halpoja koska omanarvontuntoa ei aiemmin juurikaan ollut.
Kun minä, allekirjoittanut, olin ala-aste ikäinen pieni tyttö, keräsin usein koulusta pyöräillessäni roskia kotimatkalta. Minulla oli usein tavoite kerätä esim. 5 tai 10 roskaa kolmen kilometrin pyörämatkan aikana. Jossain vaiheessa tuo tapa kuitenkin jäi, enkä muista enää yläaste ikäisenä keräilleeni roskia…
Olen kuullut samanlaisia juttuja muidenkin pienten lasten kohdalla. He huomaavat automaattisesti, että roskat eivät kuulu luontoon ja haluavat kerätä ne pois. Uskonkin, että ympäristöstä huolehtiminen on lapsille luontaista. Aikuisena ja sen kynnyksellä se sitten kuitenkin unohtuu mutta miksi näin käy? Maailmanlaajuisen Roska päivässä – liikkeen perustaja Tuula-Maria Ahonen kertoo tässä haastattelussa ajatuksiaan aiheesta.
Newer Posts