Olen kuullut monen puhuvan kaipuusta ”kotiin.” Nämä ihmiset kokevat usein kuuluvansa täysin toiseen aikaan ja paikkaan. Mikä on se kaipuu jota moni näin voimakkaasti kokee? Mikä on se ”koti” mihin moni kaipaa? Kaipuu yhteyteen? Mikä tuo selittämätön yhteys on?
Trauma
Ihmisen sanotaan olevan luomakunnan kuningas. Silti tuntuu kuin toimisimme kuin eläimet. Sellaiset eläimet jotka luovat itse oman tuhonsa. Meillä on tietoisuus, jolla voimme luoda myös kukoistusta. Kunhan käytämme sitä.
Kun pelko ohjaa toimintaa, ihminen toimii reaktiivisesti tai kuten muiden malliesimerkki osoittaa. Silloin vaisto vie kuin eläimellä, kun koko ajan pitää suojautua uhalta. Harkinnalle ei ole sijaa. Tällaisessa tilanteessa näkee uhkakuvina sellaisetkin tilanteet, joista voi selviytyä helposti tietoisella toiminnalla. Sisäinen turvattomuus ottaa helposti ulkoisten uhkakuvien muotoja. On totta, että maailmassa on paljon haasteita ja vaaroja, joihin on hyvä varautua. Mutta se näkökulma minkä tähän varautumiseen otamme, kertoo hyvin siitä teemmekö ratkaisut sisäisestä turvasta vai turvattomuudesta käsin.
Kärsimys ja henkinen pahoinvointi on kaikista epätoivotuin asia mitä elämässään varmasti haluaa kokea. Se ei ole millään tavalla tavoiteltavaa. Ja siksi sitä kohti ei halua mennä. Moni elääkin tästä johtuen illuusiossa itsensä kanssa, voi huonosti, muttei myönnä sitä. Kun onnellisuudesta tulee tavoiteltavaa ja sitä hehkutetaan toivottuna asiana, omaa kärsimystä aletaan hylkiä. Kärsimys on kuitenkin olennainen osa elämää, me emme ole erillisiä siitä. Ja se on myös usein portti suurempaan myötätuntoon ja ymmärrykseen. Kärsimyksensä välttelemisen sijaan, sen hyväksyminen voi paradoksaalisesti johtaakin suurempaan onnellisuuteen. Onnellisuus ei ole suora maali, joten ehkä onnellisuuteen yleisesti tarjoiltava resepti ei toimi.
*Sisältää mainoslinkkejä
Dissosiaatio on jotain mistä olen kärsinyt koko aikuiselämäni. Sain nimen tälle oirehdinnalle vasta muutama vuosi sitten kun törmäsin kirjastossa kahteen kirjaan. Kirjojen nimet olivat Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen
ja Traumaperäisen dissosiaation hoito.
Kun luin näistä kirjoita vain muutaman otteen ymmärsin heti itseäni enemmän. Oli kuin jokin oikea palanen olisi loksahtanut paikalleen. Oivalsin syvästi, että tämä on se mistä olen kärsinyt aina, mille ei ole ollut ennen nimeä.
Aluksi dissosiaatio nimike kuulosti kyllä kuin vahvalta diagnoosilta, jota hieman vieroksuin. Mutta kun ymmärsin paremmin mistä ilmiössä on kyse, alkoi tuntua helpotukselta saada oireilleen nimi ja selitys. Kaikki se epämääräinen tunne ja oirehdinta mistä oli vuosien aikana kärsinyt, sai rutkasti selkeyttä.
Koska dissosiaatio on suojamekanismi sitä ei ole tarkoitus huomata. Hyvin monet ei tiedä, kuten minäkään en tiennyt ennen, kärsivänsä dissosiaatiosta. Omia tunnetiloja ja toimintamekanismeja saattaa hiljaisessa yksinäisyydessään pitää vain outoina omina tapoina. Joitakin tilojaan saattaa yksin hävetä, eikä niistä välttämättä kerro kenellekään. Niin minäkin tein. Koitin vain selviytyä olojeni kanssa hyvin pitkään.
Pelkästään jo trauma sanana, herättää monelle epämiellyttävän tunteen. Trauma on ehkä totuttu ymmärtämään ylitsepääsemättömän vaikeana, kivuliaana ja erittäin epätoivottuna asiana. Ajatellaan, että trauma kokemuksena on pilannut elämän. Traumaa pidetään usein heti traagisena elämäntapahtumana, sellaisena mitä mieluummin olisi ajattelematta. Ja niinhän se myös onkin.
Mutta trauma voi olla myös paljon hienovaraisempi asia kuin selkeä yksittäinen kohtalokas ja vaurioittava elämäntapahtuma. Traumaattiset kokemukset voivat olla niin jatkuvia, arkiseen elämään soluttautuvia, ettei niitä kyseenalaista tai erota. Traumatisoiva elämä on jotain mihin tottuu ja alkaa pitää normaalina. Traumaa ei erota itsessään, jos se on sellainen olemisentila mihin on joutunut kasvamaan.
Kun ihminen on kokenut syvän trauman hän joutuu kantamaan tuota kipua niin kauan kunnes tulee kohdatuksi sen kanssa. Puhuminen ja jakaminen ei välttämättä saa syvää yhteyden tunteen kokemusta aikaa. Siihen tarvitaan todellista ymmärrystä ja myötätuntoa. Itse uskon, että resonoimme siltä taajuudelta mihin oma tietoisuutemme riittää. Silloin sanat eivät voi koskaan tulla paikkaamaan sitä taajuuden puutetta mikä monilla trauman ymmärryksessä on. Ymmärrystä voi kuroa umpeen vain tutustumalla syvästi itseensä. Lähes jokainen meistä kantaa jonkinasteista traumaa, joko omasta elämästä tullutta tai taakkasiirtymänä periytynyttä. Sotatrauma on globaali ja kansallinen. Jokaisen historiaan liittyy olennaisena osana tuo syvästi tuhoava ja vahinkoa tekevä menneisyys. Kun tulemme tietoiseksi näistä vaikuttimista itsessämme, myötätunto ja ymmärrys kasvaa sisällämme.
Turvattomuuden tunteen tila on hermostollinen, ja sitä kautta kehollinen, vaikka oireileekin yleensä käytännön toiminnassa ja mielessä.
Sisäinen turvattomuuden tunne liittyy usein jonkin asteisiin traumaan, mutta trauman ei tarvitse olla mittava oireillakseen sisäisenä turvattomuutena. Siksi moni ei edes tiedä kärsivänsä traumasta. Asian tunnistamisessa ei helpota sekään, että trauma periytyy ylisukupolvisena. Me ikään kuin kasvamme traumaan ja selviytymismekanismeista muotoutuu osa persoonaa. On vaikea hahmottaa jotain minkä sisällä elää. Kuin kala vedessä, ei ehkä ymmärrä uivansa vedessä. Siksi moni ei tiedosta elävänsä turvattomuudesta, koska turvattomuus on ollut normaali olemisen tila niin kauan.
Koteloitunut trauma on hyvin usein vaikeampi parantaa kuin jokin selkeä fyysinen vamma. Jotkut fyysiset sairaudet ovat kyllä osittain parantumattomia nykyläääketieteellekin, tai niitä ymmärrettään vasta vähän. Mutta esimerkiksi katkennut jalka on helpompi laittaa kuntoon kuin elimistössä salakavalasti piilotteleva trauma. Vaikka joissain tilanteissa trauman kanssa eläminen on kuin omaisi jonkin fyysiseen rajoitteeseen verrattavan haasteen siitä ei ole helppo puhua. Traumasta on vaikeampi puhua koska sitä ei voi näyttää todeksi tai osoittaa.
Trauma voi olla reagoimatta vuosiin, kun ihminen oppii elämään uomissaan. Ehkä lapsuudesta asti opitut selviytymismekanismit palvelevat pitkälle aikuiseksi asti, eikä omaa ahdistustakaan välttämättä edes huomaa koska omiin vaikeisiinkin olotiloihin voi tottua täysin normaaleina. Ne on oppinut ohittamaan, koska syvällä on uskomus, että on vain pärjättävä. Omille oloille ei voi mitään.
Jos ihmisessä on paljon vaille jäämistä hän ei uskalla antautua rakkauden syliin. Rakkaudensyli on niin valaiseva, että kaikki kipumme tulevat näkyviin. Joskus noiden kipujen kokeminen saattaa tuntua kuin pahoinpitelyltä – meillä ei ole kapasiteettia ottaa niitä kaikkia, vuosia alaspainettuja, vastaan kerralla. Niitä ei kannata yrittääkään kohdata yhdessä yössä. Rakkauden suurin voima piilee hyväksynnässä. Hyväksyntä vapauttaa paranemiselle.
Newer Posts