Home Hyvinvointi Erillisyydestä yhteyteen – Kuinka oppia tulemaan turvattomuudesta yhteyteen toisten kanssa

Erillisyydestä yhteyteen – Kuinka oppia tulemaan turvattomuudesta yhteyteen toisten kanssa

by miaumai

Turvattomuuden tunnetta olen miettinyt ja tarkkaillut itsessäni tietoisesti viimeiset pari kuukautta. Prosessi alkoi ennen joulua ja jonkunlainen sisäinen hätä on ollut pinnalla siitä lähtien. Olen kuitenkin pystynyt pysymään melko tietoisena tässä prosessissa joten en ole lähtenyt kehittämään itselleni lisää hätää vaan lähinnä tarkkaillut miten vanha ja toimimaton tapa on purkautumassa pois.

Olen tunnistanut ympärilläni tätä turvattomuus teemaa aivan uudella tavalla. Ja ilmeisesti se on jokin kollektiivinen teema koska se on noussut myös ystävien kesken keskustellessa useasti esiin. Erityisesti olemme pohtineet kuinka oppia tulemaan yhteyteen toisten kanssa silloin kun sitä eniten kaipaa kun vanha automaatio meinaa puskea päälle. Tuo automaatio pistää vetäytymään yksin pärjääjän tuskalliseen rooliin.

Lapsena monelle yksinäisyys oli ainoa turvapaikka, joten sitä elää helposti läpi vieläkin, vaikka oikeasti yksinäisyys ei luo turvattomuudessa turvaa kuin suojamekanismina. Aito yhteys luo turvaa, mutta kuinka päästä yhteyteen muiden kanssa turvattomuudesta. Se on iso ja perustavanlaatuinen kysymys!
On haastavaa oppia uutta kun vanha on niin tiukassa mutta uskon, että vanhat toimimattomat mallit purkautuvat tämän ajan energiasa ja sulavat pois kun olemme siihen itse valmiita. On vain seurattava mitä itsessä tapahtuu ja tultava tietoiseksi omista käyttäytymismekanismeista. Kaikelle on syynsä meidän omassa historiassa. Silti menneen ei tarvitse ikuisesti määritellä tulevaisuuttamme. Tälläistä tarkkailevaa tutkimista olenkin harjoittanut nyt ympäristöä ja itseäni kohtaan. En ole lähtenyt toimimaan, vaan olen antanut asioiden nousta. Tänään asiassa on taas syntynyt selkeämpiä oivalluksia.

Minulle oli joskus täysin mahdoton näyttää muille omaa todellista oloani huonoina päivinä. Tästä on aikaa jo yli kymmenen vuotta mutta silloin tuntui, etten voi edes vastata puhelimeen huonotuulisena. Nyt ymmärrän, että silloinen huonotuulisuuteni oli turvattomuutta. En osannut hakeutua turvaan tai luoda turvaa muulla tavoin. Vasta nyt alan isommin oivaltaa tätä.

Asioiden syyttely menneisyydessä on jokseenkin turhaa. Olemme kaikki saaneet osamme menneen tiedostamattomuudesta myös tässä turvattomuus asiassa. Kukaan ei ole enempää uhri kuin joku toinen siinä mielessä vaan olemme joutuneet tutustumaan siihen puoleen elämässä enemmän tai vähemmän jokainen. Vanhemman sukupolven ihmisillä on ollut vieläkin rankempaa tämän asian kanssa. Mutta voimme tässä ajassa tarkastella voisimmeko jo luopua tuosta käyttäytymismallista pikkuhiljaa joka tuottaa itsellemme tuskaa ja erillisyyttä, eikä rakkautta ja yhteyttä toisiin.

Jäätkö mieluummin yksin kuin hakeudut muiden seuraan kun sinulla on haastava päivä tai vaikeita tunteita? Miksi yhteyteen hakeutuminen on vaikeinta silloin kun sitä eniten tarvitsisi?

Olemme ehkä tulleet joskus torjutuksi kun olemme eniten kaivanneet yhteyttä. Tuo tunnekokemus tulee päälle samanlaisina hetkinä kuin automaatiolla. Uskon, että toistame vanhaa kokemusta. Toistamme tunnetasolla niitä tilanteita kun meillä on ollut menneessä hetkiä jolloin olemme joutuneet selviämään yksin ja kehittämään suojamekanismeja kokeaksemme olevamme turvassa. Jos näitä turvattomuuden hetkiä on ollut enemmän kuin niitä jolloin joku on ollut kanssamme luomassa turvaa vaikeimmalla hetkellä, meihin on kehittynyt pakostikin vahvemmaksi tuon suojamekanismi kuin luottamuksen tunne.

Moni meistä on kasvanut siihen lapsesta asti, että vaikeiden tunteiden hetkellä lähiympäristö ei osaa suhtautua niihin. Kuitenkin olemme lapsena jo tarvinneet ja kaivanneet sitä. Tuo sama kaipuu meissä on edelleen mutta lapsena opittu malli on tiukassa. Tuon luonnollisen ja terveen tarpeen ja yhteydestä eristävän käytösmallin välinen sisäinen ristiriita luo henkistä tuskaa turvattomuuden hetkiin. Varsinkin kun alamme tiedostaa olevamme jollaintavalla tuon automaatio käytöksen vankina maailma tuntuu melko karulta paikalta.

Elämme noissa hetkissä kerta toisensa jälkeen lapsuuden selviytymismoodia todeksi. Olemme myös saattaneet vetää puoleemme juuri ne ihmiset luoksemme joiden kanssa nuo tilanteet toistuvat uudelleen ja uudelleen ja saamme olla tuossa tutussa eristyksissä olevan turvattoman lapsen roolissa. Emme tietoisesti halua sitä mitä käytös tulee jostain niin syvältä tiedostamattomasta, että sen juurille voi olla vaikea päästä.

Erillisyydestä yhteyteen

Vanhojen tapojen muuttaminen on yleensä hidasta ja menee kovin usein kaavalla kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Tarvitsemme prosessissa kärsivällisyyttä ja armollisuutta. Ja ennen kaikkea tietoisen päätöksen haluta muuttua. Tietoisuuden kautta voimme päästää irti menneestä ja ymmärtää paremmin, että prosessissa nousevat tunteet tulevat menneestä. Nuo tunteet tulevat menneestä ja kertovat jo menneistä tapahtumista.

Kun alkaa astua muutoksen vyöhykkeelle alamme tietoisesti kaivata ihmisiä joiden kanssa voisimme luoda turvaa entisten kokemusten tilalle. Ja usein lyömme kuitenkin päätämme seinään niiden samojen ihmissuhdenäytelmien kanssa kuin aina ennennkin, koska sen me osaamme. Jotta tilanne muuttuu uuden oivalluksen on synnyttävä.

Turvalliselle vyöhykkeelle, turvallisiin, kohtaaviin ihmissuhteisiin astuminen voi olla todella pelottavan tuntuista, koska juuri tuolla turvassa saavat kaikki pelkomme ja tuskamme nousta täydellä voimalla esiin. Moni juuri siinä kohtaa alkaakin uskoa näitä menneestä kumpuavia tunteita ja paeta turvaa. Vaaran tunne herää tilanteessa vaikka vaaraa ei ole. Vaaran tunne kumpuaa menneestä. Tämän mieli tulkitsee kuitenki yks yhteen nykyhetken kanssa ja kokee, että tästä täytyy paeta. Me alitajuisesti uskomme tunteitamme ja toimimme vaistonvaraisesti niiden pohjalta. Siinä kohtaa tietoisuus astuu avuksemme.

Jotta voimme muuttaa menneisyydestä kumpuavaa toiminnan kaavaa meidän tulee kehittää tietoisesti kykyä olla tarkkailijana itsellemme. Vastakkainen toiminta vaatii tietoisuutta ja jonkin verran sisäistä turvaa asettautua itsensä tarkkailijaksi. Siinä tilassa vanhat tunteet saavat tulla ja mennä. Silloin todellisuuden ikkunalasit ikään kuin kirkastuvat menneen tunteen usvasta ja vanhat tunteet lakkaavat hämärtämästä kuluvaa hetkeä. Mennyt ei enää saa meitä tekemään todellisuutta vääristäviä tulkintoja kun olemme saaneet tunteisiimme jonkin verran etäisyyttä. Uuden tietoisuuden avulla on myös helpompi hakeutua yhteyteen jossa ei enää tule hylätyksi.

Tämä on prosessi mikä vaatii armollisuutta ja vaikeiden tunteiden purkamista pala kerrallaan. Psyykkeemme on viisas suojellessaan meitä ylivoimaisen tuntuisilta tunteilta mutta kun alame saada suurempaa yhteyttä pysyvään tarkkailijan osaan itsessämme, tiedostamme olevamme aina turvassa vaihtuvista tunteista huolimatta. Kun tunteet eivät määritä todellisuutta olemme onnistuneet ankkuroimaan itsemme ydinminuuteen. Silloin vaikeista tunteista huolimatta yhteys toisiin ihmisiin on mahdollista kaikista tunnetiloista käsin niin halutessamme.


SAATAT PITÄÄ MYÖS NÄISTÄ

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: