Erityisherkkyys ja työelämä

Erityisherkkyys on aihe josta puhutaan nykyään paljon mutta ei mielestäni siltikään riittävästi. Erityisherkkyyteen löytyy monenlaisia näkökulmia ja tässä kirjoituksessa avaan niistä yhtä; herkkyys ja työelämä. Aikaisemmassa kirjoituksessani erityisherkkyydestä puhuin miten erityisherkkyys ja trauma erotetaan toisistaan. 

On ihmisiä,  jotka ymmärtävät mistä ertiyisherkkyydessä on kyse ja toisia jotka tuomitsevat koko ilmiön koska eivät ymmärrä sitä. Voi olla vaikea ymmärtää jotain joka on päinvastaista kuin oma kokemusmaailma. Erityisherkkiä pidetään ”näissä piireissä” heikkoina ja rasittavina valittajina. Uskon, että moni herkkyyden tuomitseva on itsekin herkkä, mutta koska herkkyyttä on pidetty heikkoutena, – sille ei ole nähty mitään arvoa ”kovalla työn tekemisellä arvonsa ansaitsemisen”-kulttuurissa, voi olla hyvin vaikea myöntää herkkyyttään itselleen saati muille. Herkkyyden pelätään olevan heikkoutta.

Pelkäämme muiden mielipiteitä, pelkäämme, että herkkyys meissä leimataan avuttomuudeksi, tekosyiksi saamattomuudelle, pelkäämme ja tunnemme olevamme huonompia kuin muut. Mielipiteitä mahtuu maailmaan ja usein tuomitseminen johtuu ymmärtämättömyydestä. Herkkiä ihmisiä voi loukata jos heidän kokemusmaailmansa tuomitaan ja sitä arvostellaan mutta vain asiasta puhumalla tietoisuutta siitä voidaan lisätä, – tuomitsemisenkin uhalla. Herkkyys voi olla oikein ymmärrettynä työelämässä suunnaton lahja ja tie oikeanlaiseen kehitykseen. Herkkyyttä pitää oppia vain kuuntelemaan, ymmärtämään ja arvostamaan.

Moni erityisherkkä  tuomitsee  itse itsensä. Pitäisi jaksaa enemmän, pystyä enempään, on helposti oma vika jos ei jaksakaan samaa ”kuin muut.” Yhteiskuntamalli on muutenkin hyvin vaativa nykyään, – on ollut aina. Moni työympäristö on tosi kaukana luonnollisesta, ihmisen omia rytmejä ja tunteita kunnioittavasta. Ihmisen tulisi sopeutua kiivaaseen ja rankkaan, vaativaan ja kuluttavaan täysin ihmistä vastaan toimivaan työelämään. Kovat arvot puhuu ja hyvinvonti on aika sivuroolissa. Työelämää ei ole sopeutettu ihmisen tarpeisiin ja koko ajan on menty enemmän lisää tähän suuntaan. Emme kuitenkaan muutu roboteiksi. Inhimillisyys ei katoa meistä vaikka markkinakoneisto vaatisi sitä.

Raha on keksitty vaihdon väline mutta se on saanut suuremman arvon kuin uskonto. Mitä kohtaa tämä puhuttelee meissä? Sen täytyy kolahtaa jonnekin syvälle koska elämämme on muodostunut tälläiseksi rahan määrittelemänä. Leimaamme luontaiset ominaisuutemme vioiksi jos emme pysty ulkoapäin tuleviin ehtoihin siitä miten toimeentulo tulisi ansaita. Kovetamme itsemme kovien arvojen mukaisiksi. Tai yritämme sitä. Tunteet pakkautuvat kehoon ja sairastuttaa meidät kun emme salli itsellemme normaalia väsymystä ja mielipahaa stressaavan työilmapiirin aiheuttamana. Emmekähae siihen apua ja helpotusta. Mikä saa meidät toimimaan niin pahasti itseämme vastaan ja mikä on väylä ulos tuosta pakottavasta sairastuttavasta ajattelusta?
​
Tämä kaikki puhuttelee arvottomuuden tunnetta meissä.  Ansaitsemista, omaa arvoa… Ansaitsemme paikkamme suorittamalla ja olemalla ”parempi muiden silmissä.” Tottakai, tarvitsemme rahaa pärjätäksemme; ruokkiaksemme perheemme ja maksaaksemme laskumme. On silti olemassa vaihtoehtoja, ja niiden pariin on hakeuduttava itse. Ulkoapäin niihin ei juurikaan tueta. Tässä ajassa tarvitsemme lisää rohkeutta sanoa stoppia epäinhimillisyydelle ettemme jatkuvasti venytä omia voimavaroja sellaisille alueille missä ne kertakaikkiaan loppuvat. Työuupumus masennuksen ohella on nykyisin hyvin yleinen ”sairaus.”

Yksi syy tähän kehitykseen on se, että ihminen ei tunnista rajojaan. Ihmisen sisällä on kai toive siitä, että joku muu antaisi luvan ajatella itseään. Olemme siis täysin ulkoaohjautuvia siinä mielessä. Puuttuu rohkeus tehdä omat päätökset. Rajat on hukassa ja  mistä ne tunnistaisikaan kun kukaan ei koskaan ole opettanut sellaista mallia, että niillä olisi edes väliä?! Ulkoapäin on aina annettu viestiä, että ”on vain jaksettava.” Jostain ihminen siis yrittää repiä ne voimat.

​Itselleni erityisherkkyys on aina ollut siinä mielessä siunaus etten ole kyennyt pakottamallakaan tekemään mitään itseäni vastaan kovin kauaa. Olen kyllä tehokkaasti yrittänyt! Koittanut karaista ja siedättää itseäni. Yrittänyt sopeuttaa itseäni ”siihen mihin muutkin.” Jokin terve kapinamieli on myös samalla  minussa ollut aina hereillä, eli olen uskaltanut mennä valtavirrasta poikkeavaan suuntaan jos se on tuntunut itseni kannalta paremmalta. Sisäiset rstiriidat ovat olleet kuitenkin  valtavat. Ei ole aina ollut luottoa seurata sydäntä vaikka se ääni onkin hyvin hurjana huutanut. Olen tuntenut isoa syyllisyyttä ja arvottomuutta verratessani itseäni ”muihin” ja ”normaaliin.” Mitään ”muita” ei vain ole olemassa, eikä edes normaalia. On vain yksilöitä ja samaan muottiin pakottava yhteiskunnan malli joka jo koulusta asti opettaa jokaista pärjäämään samalla asteikolla. Tuohon samaan ajatteluun sorrumme sitten pahimmassa tapauksessa koko ikämme jos emme sitä uskalla ja osaa kyseenalaistaa.

Peruskoulun jälkeen en tiennyt yhtään mitä halusin opiskella. Opon kanssa käytyjen keskustelujen kautta keksin yhtäkkiä, että lähihoitajanopinnot voisivat olla minua varten. Halusin auttaa ihmisiä! Aloitin kuitenkin lukion, koska en ollut aivan varma valinnasta. Olin masentunut ja opinnoista ei oikein tullut mitään. En löytänyt motivaatiota opiskeluun. Keskeytin opinnot ennen ensimmäisen vuoden loppua. Rehtorin sanat jäi mieleen kun kävin ilmoittamassa päätöksestäni: ”Tämä on elämäsi suurin virhe ja tulet katumaan päätöstäsi!” Minulle opintojen loppuminen tiesi kuitenkin vapautta, enkä ole osannut katua päätöstäni vielä tähän päivään mennessä.

Lähdin serkkuni perheen kanssa autolla Eurooppaan. Tuo kokemus antoi minulle sillä hetkellä lopulta  enemmän kuin lukion opinnot. Seuraavana syksynä muutin Turkuun ja aloitin lähihoitajan-opinnot. Masennus jatkui edelleen ja joissakin työharjoittelupaikoissa oli todella raskasta. Hoitajat olivat hyvin leipiintyneitä ja jopa julmia asiakkaita kohtaan vanhustenhoidossa. Eräs vapauttaan kaipaava mummo itki kohtaloaan vanhainkodissa ja sitä, että joutui kulkemaan rollaattorilla kun aijemmin oli käynyt tansseissa. Nyt polvet oli mennyt alta ja rakas harrastus jäänyt.  Yhtenä päivänä hän pyysi saada hirttoköyden eräältä hoitajalta, jotta voisi hirttäytyä lamppuun. Hoitaja tokaisi hänelle, että ”Voin minä köyden tuoda mutta milläs kiipeät kun sinulla ei ole jalkoja.”

Olin 17-vuotias ja päätin, että noin kyynistä ihmistä minusta ei tule ikinä. Näitä tilanteita oli opintojen aikana muitakin joissa sama ajatus vahvistui. En halunnut muuttua samanlaiseksi mitä monelle hoitajalle näytti käyneen. Mielenterveystyössä ollut hoitaja sanoi, ettei pidä potilaita edes ihmisinä. Saattohoito-osastolla olevan työharjoittlelun jälkeen romahdin ja pääsin itse terapiaan työstämään masennustani. Tajusin pikkuhiljaa myös,  että suuntautumalla mielenterveystyöhön halusin auttaa muita koska tarvitsin itsekin apua. Herkkänä ihmisenä olin oppinut lukemaan muiden tarpeita mutten omiani. Siihen suuntaan ei mallia ollut annettu. En jatkanut hoitajanopintojani ja niin toinenkin koulutus jäi kesken.

Kirjoittaminen on ollut minulle aina tärkeää ja koen sen olleen kutsumukseni hyvin nuoresta. Jo silloin 17-vuotiaana halusin lähteä opiskelemaan sitä mutta ajattelin sen olevan liian helppoa. En ajatellut kirjoittamisesta voivan tulla ammattia. Niinpä matkani varrelle on mahtunut rakennusmaalarinopintoja, puhelimien kokoamista, pesulatyötä, siivousta, asiakaspalvelua, erilaisia opintoja, myyntityötä, päiväkotikeikkoja, puutarhahommia, flyerien jakamista, työttömyyttä, työharjoitteluja, korujen tekemistä omalla y-tunnuksella, siipien kokeilemista vaihtoehtohoitojen parissa jne. Tällä hetkellä olen äitiyslomalla enkä aijo tehdä töiden suhteen enää kompromisseja. Tie tähän päätökseen oli mutkainen. 26-vuotiaana aloin enemmän kuunnella sitä mitä haluan aidosti tehdä. Nyt 34-vuotiaana viimein uskallan tehdä niitä asioita. Pelkäsin helppoa tietä, pidin omaa polkuani ja omaa kutsumustani haihatteluna. Yritin väkisin sopeutua olemaan duunari, joka en ole. Nautin jossain määrin kyllä fyysisenkin työn tekemisestä, mutta kutsumukseni on muualla. Nyt olen ikäänkuin alussa, mutta kulkemani tie on antanut minulle paljon arvokkaita kokemuksia. Mikään ei ole mennyt hukkaan.

Koulumaailmassa ei ihannoida erityiskykyjä, ei ohjata ja kannusteta elämässä hakeutumaan niiden kehittämisen suuntaan. Jos ihmisellä itsellään ei jo nuoresta pitäen ole selkeänä ”mikä hänestä tulee isona”, tuo pohdinta saattaa jäädä päälle pitkälle aikuisikään. Joskus paikkaa ei löydy ollenkaan ja ihminen sopeutuu vain valmiiksi annettuihin vaihtoehtoihin, joihin ei samaistu. Missään vaiheessa emme saa yleistä tukea hakeutua siihen työhön joka aidosti tulee sydämen kutsumuksesta. Aina puhutaan vain rahasta ja unelma-ammatin löytymistä pidetään vain onnekkaana sattumana, harvojen etuoikeutena. Koulussa kaikki mitataan samalla asteikolla, ja herkkyys koetaan usein haittana vaikka se voisi olla todella iso voimavara ja erityiskyky monissa ammateissa.

​Lahjakkuus ei välttämättä edes tule oikeuksiinsa koulussa. Isot ryhmä koot, yksilöohjauksen puuttuminen ja toisten tuomitseminen voi saada herkän näyttelemään ja esittämään jotain muuta. Moni maailmaa muuttanut ihminen on  tullut täysin lytätyksi koulussa aikanaan. Monelle on sanottu, että ”sinusta ei tule yhtään mitään.” Näin kävi mm. Albert Einsteinille.

Aikuisenakin on mahdollista opetella kuuntelemaan kehoa ja omia tuntemuksia. Se voi olla aluksi hankalaa, koska sitä on voinut aina aijemmin laittaa omat tuntemuksensa syrjään. Aina emme olosuhteille voi mitään heti, muutos on joskus hidas, mutta joka hetki voimme ainakin sallia itsemme olla kuin olemme. Ja opetella sitä.

Jotta pääsisimme pois syyllisyyden ja suorittamisen oravanpyörästä on jäljitettävä mikä on se ajatus kaiken taustalla ettemme salli itsellemme omaa jaksamista, omaa herkkyyttä ja oikeuttamme hyvinvointiin? Miksi venytämme rajojamme siihen asti kunnes kuminauha katkeaa, emmekä tunnista tai kuuntele hälytyssignaaleja ajoissa? Idealisti sisälläni sanoo, että yhteiskunta muokkautuisi oikeille raiteilleen, palvelemaan ihmistä, kun suunta kääntyisi nykyisestä toisinpäin. Nyt ihminen palvelee yhteiskunnan tarpeita.

Minulle suurin arvo on voida tukea kehitystä positiiviseen ja tätä arvoa en ole valmis myymään mistään rahasta. Tuntuu että moni työ on nykyään päinvastaista kuin mihin se on alunperin tarkoitettu. Terveydenhoitoalalla ylläpidetään sairautta ja hoiretaan vain oireita. Yhteiskunta säästää vanhustyössä, lastenhoidossa ja terveyspalveluissa. Juuri noilla aloilla onkin varmasti eniten uupuneita. Toinen ala on yrittäjät jotka ovat joutuneet liian ahtaaseen rakoon. Yrittäjien työmäärä ja veroprosentti on moninkertainen.

Mieheni teki rohkeasti ja jättäytyi pois työstä joka uuvutti hänet. Samoin olen nähnyt monen lähipiirissäni tekevän. On rohkeutta valita oma tie ja elää se todeksi. Usein herkille ei ole valmiita polkuja, vaan jokaisen on löydettävä se itselle omat lahjat esiin tuova tie. Valitettavasti tähän harvemmin saa ulkopuolista tukea vaan enemmän painostusta ja epäilyä, krittiikkiä ja tuomitsemista. Silloin herkkä jää yksin ja oman negatiivisen päänsisäisen nauhansa kanssa on jo valmiiksi pulassa, kun ei muutenkaan salli itselleen omia tunteitaan, vaan tuomitsee itsensä niistä. Mutta vaikka on herkkä, se ei ole vika vaan mahdollisuus!

Olen käynyt myös paljon läpi näitä vääränlaisia uskomuksia itselleni . Olen ollut yhdessä elämänvaiheessa työtön ja asunnoton samanaikaisesti. Valitsin ne molemmat vapaaehtoisesti, purkaakseni uskomuksiani, ja huomatakseni mihin kaikkeen tarvitsen suorittavaa elämää ”ollakseni jotain” itselleni. Halusin oppia rakastamaan itseäni ilman ulkopuolisten hyväksyntää. Tuona aikana minut tuomittiin, suoraan ja sanattomasti. Mietin silloin, ”en tee mitään ja minut tuomitaan, mutta entä jos oikeasti tekisin jotain väärää, kuinka pahasti minut tuomitaan sitten.” Ihminen tuomitsee usein sen jota ei ymmärrä tai jota ei itse hyväksy itseltään. Niin monella on uskomus oman arvon tunnosta linkittyneenä työhön, että on vaikea nähdä arvoaan irti työelämästä. Silloin sellainen ihminen on uhka joka uskaltaa kuunnella sisintään.

Arvo pitäisi löytyä olemassaolosta, ja sitä kautta löytyisi kyky kuunnella itseä ja löytää itselleen sopiva paikka maailmassa. Vaikka on herkkä, se ei tarkoita sitä, että olisi laiska tai saamaton. Minulla ei ole meriittejä, pitkää työhistoriaa tai  loistavaa uraa paperilla mutta en koskaan ole ollut saamaton. Olen tehnyt, kokenut ja opiskellut valtavasti asioita, erityisesti itsestäni. Olen työstänyt uskomuksiani ja tunnetaitojani. Olen vaikean polkuni kautta joutunut käymään paljon arvokkaampia asioita läpi mitä koulussa koskaan olisin voinut oppia.  Näen siinä nyt suuren arvon, mutta nuorempana en osannut arvostaa näitä asioita. Uskon, että oman itsearvostuksen löytäminen herkkyyteen ja kaikkiin omiin erityispiirteisiinsä liittyen, ihminen voi löytää juuri sopivan tavan toteuttaa itseään tässä yhteiskunnassa. En sano, että tie olisi helppo, mutta se on mahdollinen ja tukea voimme tarjota toinen toisillemme, tuomitsemisen sijaan. Synnyin tarkoituksella tämänlaiseksi ja tehtäväni muodostuu siitä kuka olen. Työssä ja elämässä. Tähän haluan sinuakin tukea luottamaan.