Itsesi kokoinen elämä

Elätkö oman kokoistasi elämää, vai pienennätkö itseäsi jostain syystä? Oletko paras mahdollinen versio itsestäsi vai se versio joka ei herätä huomiota ja sulautuu ympäristöön huomaamattomasti? Vaimennatko omia lahjojasi varjellaksesi muiden tunteita? Nämä kaikki voivat olla hyvin alitajuisia uskomuksia joista voi tulla pikkuhiljaa tietoiseksi….

Perheemme 10-vuotias poika kysyi minulta muutama päivä sitten: ”Mikä on rohkeinta mitä olet tehnyt elämässäsi?” Mietin hetken ja sanoin, että olen hypännyt benjin, olen matkustanut yksin vieraissa maissa ja tehnyt paljon pelottavia asioita mutta kaikkein pelottavinta on kuitenkin olla oma itsensä.” Poika mietti asiaa hiljaisena sen jälkeen ja nyökkäsi, että se on kyllä oikeasti pelottavaa. ​

 

Tämä on mielenkiintoinen aihe jota olen viime aikoina mietiskellyt paljon ja se on valjennut minulle aivan uudesta perspektiivistä. Mitä rehellisemmäksi tulen omille arvoilleni ja sisältä käsin nouseville totuuksilleni sen enemmän tulen myös omana itsenäni esille, näkyviin, väistämättä. On ollut hurja prosessi kaivella itsensä esiin monen roolin, defenssin, mielen ja psyyken rakenteen takaa. Tuo prosessi on vienyt vuosia, vaikka tottakai, sehän voisi tapahtua myös nanosekunnissa. Juuri niin nopeasti kuin ihminen on valmis päästämään irti siitä joka tuntuu turvalliselta, totustusta vanhasta, vaikka se ei olekaan totta.

​Tälläisiä asioita elämässämme on paljon, koska elämme mielen kautta. Jos uskaltaisimme elää enemmän vaiston varassa luottaen hetkissä, näitä rakennelmia ei tarvittaisi. Meidät kuitenkin opetetaan uskomaan ulkoapäin tuleviin asioihin enemmän kuin siihen tietoon joka nousee sisältä ja kun tahdomme muistaa kuka kaiken opitun ja uskomusten alla onkaan, sen esiin kaivelu  voi viedä aikaa. Ja se tapahtuu juuri siinä ajassa kuin olemme itse siihen valmiita.

 

hope-house-press-127597

Kuka olet ja kenen elämää elät? ​Lähimmäksi totuutta pääset itsessäsi kun mietit kuka olit lapsena. Minkälainen oli sisäinen maailmasi, mikä sinua kiinnosti? Minkälainen on elämäsi nyt, toteutatko näitä asioita edelleen?

​Kävin eilen kirjastossa. Pyysin että minut johdatetaan kirjan luo joka todella mullistaa maailmaani. Kävelin vaistoni varassa filosofian hyllyn luokse. Katselin kirjan selkiä. Takakansia lukiessani ja valikoimia tutkaillessani minut valtasi tuttuuden tunne, jotain todella kotoisaa ja tunsin olevani perillä. Muistin, että teini-iässä kirjastossa suosikkihyllyni oli juuri filosofia. 14-15 vuotiaana luin Schopenhaueria, Nietzcheä, Pessoaa… 16-vuotiaana antikvariaatista ostamani Näin puhuu Zarathustra oli minulle yksi tärkeimpiä. Sen parissa itkin ja nauroin. Pessoan Levottomuuden kirja iski niin syvälle tajuntaani, että halusin liimata sen sivut seinille jotta voisin ”asua hänen sanojensa keskellä.” Näin muistan kuvanneeni tätä silloin jollekin ja sen pakahduttavan innostuksen tunteen muistan myös. Sanat ovat aina olleet minulle tärkeitä, ja pohdiskelu. Minua on harhaan vienyt se, että olen yrittänyt sopeutua johonkin jota kuuluu tehdä tai mitä ajattelen, että minulta oletetaan.

Olin lapsena liikunnallinen mutten viihtynyt yleisissä harrastuksissa. Lopetin lentopallon koska en viihtynyt isossa tyttöjoukossa. Mieluiten seisoin käsillä ja tanssin kotona.  Aikuisena olen samanlainen. En viihdy ryhmäliikuntatunneilla, enkä halua käydä salilla, ajatuskin tuntuu epämiellyttävältä. Kuitenkin haluan olla kunnossa ja pitää kehostani huolta. Siksipä lajikseni onkin löytynyt jooga ja syvävenytykset. Lihaskunnosta en ole oppinut pitämään kunnolla huolta ja se vähäkin on jäänyt lapsiperhearjen jalkoihin.

Nykyisin löydän  itseni kuitenkin yhä useammin haaveilemasta siitä, että voisin tehdä takaperin voltin, seisoa käsilläni suorassa ilman tukea, tehdä taas spagaatin ja, että kehossani olisi tarpeeksi voimia tämäntyyppiseen fyysiseen hallintaan ja notkeuteen. Pääsin tälläisen kehotietoisuuden makuun muutama vuosi sitten, ja se tuntui upealta! Löysin tuona aikana myös sen saman elämänilon minkä muistan lapsuudesta, kun keho oli toimiva ja hallitumpi. Silloin muistin etten ole muuttunut miksikään. Olin vain mennyt itseltäni vuosien aikana hukkaan.  Minulle liikunta on leikkiä, ei suorittamista.

Omasta kunnostani huolenpitäminen on kuitenkin jäänyt taustalle nykyisin ja koen suunnatonta vastustusta liikuntaa kohtaan. En ole saanu itsekuria käytännön tasolle. Teen työtä ajatustasolla asiassa koko ajan ja olen viime viikkojen aikana päässyt niiden syvimpien uskomusten äärelle mikä sieltä taustalta tekee sitä voimakasta vastustusta. Yksi syy tähän löytyi kehohäpeästä. Olen aina ollut luonnostaan hoikka. Ja siitä saadut ikävät kommentit painonhallinta ongelmista kärsiviltä ihmisiltä kuten ”hyvä sinun on sanoa kun olet noin laiha”  on saanut minut piilottamaan itseäni.

En ole halunnut herättää tässäkään tunteita muissa vaan pistänyt itseni piiloon. Se että en ole koskaan elämässäni dietannut tai laihduttanut, eikä minulle ole negatiivisia ajatuksia kehostani saa minut kokemaan syyllisyyttä siinä määrin etten ole voinyt urheilla. Kyllä, syyllisyys on ollut minulle monessa asiassa hyvin vahvaa ja voimakasta. Olin tyytyväinen kun tulin tietoiseksi tuosta minua pidättelevästä uskomuksesta jotta voin muuttaa sen ja liikunta voi tulevassa olla mielekkääkäämpää ja voin aidosti oppia nauttimaan kehostani juuri sellaisena kuin se on, sitä piilottamatta muiden takia.

Lapsuudesta voimme poimia monta vinkkiä siitä mikä tekee meidät edelleen onnelliseksi ja saa elämänilon virtaamaan. Montaako noista sinulle lapsena tärkeistä olleista asioista toteutat elämässäsi säännöllisesti?
Minä en ole viime vuosina toteuttanut moniakaan. Filosofian lukemisen olen jättänyt ”nuoruuden haihatteluna” kokonaan, mutta eilisestä innostuneena heräsin taas tältäkin osin.  Ja se kirja jonka lainasin oli tämä.

Itsensä pienentämisen ”jalo” taito

Opin lapsena suojelemaan muita heidän omilta tunteiltaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tiesin mistä asiasta kannattaa tai ei kannata puhua, ja jätin näistä asioista puhumatta sen takia ettei muut joutuisi kohtaamaan vaikeita tunteitaan mitä tietyt asiat ehkä nostaisivat pintaan. Olen siitä lähtien tehnyt samaa sitä edes juurikaan tajuamatta. Osasin antaa tilaa muille, mutten itselleni. Aikuisena on ollut iso työ oppia sanomaan  omat tunteet ääneen esimerkiksi parisuhteessa, sen sijaan että patoaisi niitä. Ystävyyksissäkin olin pitkään miellyttäjä, enkä edes tajunnut asiaa. Nuo rakenteet oli minussa niin syvällä ja luulin ”vain olevani sellainen.” Viime aikoina olen herännyt yhä vahvemmin siihen tietoisuuteen, että  minussa on paljon tunteita jotka vaativat ilmaisemista jotta voin elää täysipainoista elämää.

Ennen patosin tunteet ja saatoin räjähdellä ja hermoilla pienistä, nykyään osaan sanoa tunteeni ilman syyllisyyttä sillä hetkellä kun ne ilmenevät  ja ymmärrän, että toisten tunteet eivät ole minun vastuullani. En  joudu enää kantamaan kohtuutonta omien tunteideni padottua taakkaa ja sisäisesti oloni on paljon kevyempi ja parempi. Tämä on vapauttanut isosti.
​ ​

Näkyväksi tulemisen lahja

​Viime aikoina olen tullut entistä tietoisemmaksi siitä, että emme me pelkää epäonnistumista eniten. Emme pelkää olla huonoja tai paljastaa heikkouksiamme. Lopulta ne yhdistävät meitä enemmän kuin mikään muu. Jos valitat elämääsi saat AINA ymmärryksen ja tuen ahdistuksillesi, niin monet samaistuvat niihin, kokevat helpotusta. On aivan yleistä sanoa ”ihana kuulla, että jollain muullakin menee huonosti.” Se lohduttaa kun ei tarvitse yksin kokea ”olevansa huono.” Me itse laskemme itsemme tuolle tasolle, ja se on luontaista. Evoluution kannalta on ollut selviytymisen vuoksi oleellista keskittyä pelkoihin ja vaaroihin, olla varuillaan. Aivomme toimivat yleisesti edelleenkin tuolla moodilla luonnostaan jos emme ohjelmoi niitä tietoisesti uudestaan, eli keskity hyvään ja mahdollisuuksiin negatiivisuuden ja ongelmien sijaan.

Jos sanotkin, ”minulla menee loistavasti, voin todella hyvin ja olen nnellinen.”
​Mitä reaktioita saat? Tottakai moni on varmasti onnellinen puolestasi, mutta oman kokemukseni mukaan se herättää usein myös epäuskoa, pidetään valehtelijana, se aiheuttaa muissa  hämmennystä, kateutta ja saa aikaan juoruja. Siitä huolimatta uskallatko voida avoimesti hyvin ja kehittää onnellisuuttasi jos sen takia joudutkin ehkä kokemaan suurempaa yksinäisyyttä kuin ennen? Kollektiivisen ryhmän tuki tippuu ehkä olemattomiin hetkeksi, kun samalla jopa ystävyyssuhteet voivat vaihtua.

Ollakseen onnellinen ihminen tarvitsee siihen omia voimia. Ihmisen tulee tutustua siihen kyvykkyyteen ja loistoon joka hänen sisältään löytyy. Kaikkien niiden uhkaavilta tuntuvien varjojen ja tunteiden takana on lopulta puhdas taivas, ääretön mahdollisuus, se joka me olemme tosimmalta olemukseltamme. Uskallatko edes hipaisun verran koskettaa sitä mahdollisuutta ajatuksillasi, että mitä jos et tarvitsekaan muuta kuin uskoa voimaasi ja elää se todeksi? 

Sehän voi olla aivan kauhistuttavan tuntuista, samalla todella vapauttavaa, ja ihana vastuu, mutta kyllä se herättää suuren pelon. Ainakin minussa! Minä joka olen koko elämäni keskittynyt alitajuisesti suojelemaan muita herättämästä omalla toiminnallani minkäänlaisia negatiivisia tuntemuksia, astuisin nyt esiin ja olisin MINÄ. Kaikkineni, ilman varmistelua siitä mitä se mahdollisesti aiheuttaa ympäristössäni. Upea ajatus! Mutta kuinka se tehdään. Pienin askelin… Totutellen uuteen. Ja ymmärtämällä, että kulttuuriperimämme häpeästä ei ole totuus vaan vääristynyttä todellisuutta. Minussa on toisenlainen todellisuus, jos haluan sen valita.

​“Syvin pelkomme ei ole heikkous ja riittämättömyys.
Syvin pelkomme on, että olemme mittaamattoman voimakkaita.
Ei pimeytemme pelota meitä, vaan valomme.

Kysymme itseltämme: kuka minä olen olemaan älykäs, upea, lahjakas, mahtava?
Tarkemmin ajatellen, miksi et olisi?  Itsesi vähätteleminen ei hyödytä maailmaa.

Ei kannata yrittää kutistua pieneksi, jotta toiset eivät tuntisi oloaan
epävarmaksi seurassamme,  siinä ei ole mitään valaistunutta.

Meidät on kaikki tarkoitettu loistamaan, kuten lapset tekevät.
Ja kun annamme valomme loistaa,
​annamme tiedostamattamme luvan muille ihmisille tehdä samoin.
Kun vapaudumme peloistamme, läsnäolomme vapauttaa automaattisesti toisetkin. ”

– Marianne Williamson

​Olen ollut koko ikäni alisuoriutuja. Pelännyt olla esillä ja tulla näkyviin. Uskon että niin monia meistä ohjaa tuo sama alitajuinen pelko. Olla oma itsensä, näkyvillä ja olla hyvä. Suomessa eletään aika tukahduttavassa vaatimattomuuden kulttuurissa jossa jopa omana itsenä rohkeasti oleminen katsotaan joskus ylpeydeksi tai esittämiseksi. Kultturissamme jossa sananlaskut ”vaatimattomuus kaunistaa” ja ”se kel onni on se onnen kätkeköön” kumpuaa häpeän kuorrutuksella mieleen aina jos ”tekee itsestään numero.” Nämä uskomukset pitää kumota ja katkaista niiden valta. On olemassa muunkinlaista elämää kuin elämää  itseään pienentäen.

 

Picture

Luin kirjasta NAISLAHJAKKUUS (Kari Uusikylä), siinä on Merja Larivaaran ja Virpi Hämeen-Anttilan omaelämäkerralliset kertomukset kouluajoistaan, ajatuksiaan työelämästä  ja omasta urakehityksestään. Molemmissa tarinoissa lahjakasta tyttöä on kouluaikana mitätöity ja yritetty vaientaa olemasta ”liian hyvä.” Virpi Hämeen-Anttila sanoo olleensa pitkään alisuorittaja. Hän osasi jo ensimmäisellä luokalla lukea ja luki tiedekirjoja, mutta kuitenkin joutui opettelemaan tavaamista muiden kanssa ja kiltti tyttö kun oli niin teki sen sanomatta mitään. Myöhemmin kun kävi ilmi että hän on paljon ikäistään taidokkaampi hänen sanojensa mukaan ”sitä ei katsottu hyvällä.” ​

”Murrosiässä alisuoriutumiseni johtui siitä, että pelkäsin ihmisiä ja sosiaalisita kanssakäymistä, eikä siitä, etten olisi halunnut näyttää osaavani asiat.” – Virpi Hämeen-Anttila

Picture

Ote Virpi Hämeen.-Anttilan tekstistä, kirjasta Naislahjakkuus. 
Mikä meistä tekee alisuoriutujia, mikä saa piilottamaan oman lahjakkuutensa?
Osansa on varmasti sillä jos sitä ei tunnista, eikä ole saanut sille koskaan peilausta, kiitosta muilta. Mutta osansa on varmasti se sillä, että se ei ”sovi muottiin” ja herättää huomiota. Mistä löytää silloin rohkeuden olla esillä, sanoa olevansa hyvä! Jopa lahjakas. Sehän tuntuu melkein kauhistukselta tässä kulttuurissa…. Ollakseen esillä ei myöskään tarkoita sitä että pitäisi olla erityisen lahjakas heti jossain, mutta jos ei anna itselleen mahdollisuutta kokeilla ei voi myöskään koskaan kehittyä. Astumalla esiin omine mielenkiinnonkohteineen ja ajatuksineen, antaa samalla itselleen vapauden olla olemassa, elää täysipainoista elämää. Saavutukset ja meriitit eivät tuo lopulta todellista onnea vaan vapaa itsensä toteuttaminen, omana itsenä oleminen  juuri itsensä kokoisena. ​

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *