Kohtalona trauma

Olen avannut niin monta ovea itseeni trauman kautta, että se on tehnyt minut tutummaksi itselleni. Ilman traumaa tuskin olisin joutunut tutustumaan niin syviin kerroksiin omassa ihmisyydessäni. Siinä mielessä koen, että trauma on minulle lahja. Itseensä ja ihmisyyteensä tutustuminen on minulle arvokkainta. Ja se on myötätunnon  perusta. 

Trauman kautta olen ikäänkuin parantunut. Ja parantanut. Olen parantanut sukupolvien yli kulkeneita taakkoja tekemällä ne tietoisiksi itselleni. Ilman trauman tuomaa polttavaa kipua ja sen nostaman tuskan luomaa pakkoa tuskin olisin sitä tehnyt. Varjot olisivat menneet eteenpäin seuraavalle. Tässä hetkessä ne päättyvät minuun.

En ole koskaan motivoitunut työskentelemään pelkästään itselleni. Jokin sisäinen tieto minussa on aina ollut, että kun teen henkistä työtä se on myös muille. Se on aina motivoinut minua eniten. Ja nykyään kun puhutaan traumojen peirytyvän solutasolla sukupolvrlta toiselle olen saanut tälle vahvalle sisäiselle tunteelle todistuksen. Tämä ei ole pelkästään minuun totuus vaan se on kollektiivista.

Koen trauman parantamisen suurimmaksi työkseni. Mikään ammatti ei olisi koskaan voinut olla minulle suurempi elämäntehtävä. Moni muu työ on palvellut minua ohittamaan traumaani mutta ohittaminen ei ole ollut minua varten. En yksinkertaisesti ole pystynyt tekemään sitä. Tuska on ollut liikaa. Olen saanut niin ison trauman etten ole pystynyt elämään puoli elämää, puoliksi sen varjossa. Sen on ollut pakko tulla valoon kokonaan tai muuten se olisi tuhonnut minut. Koin itseni kuitenkin liian arvokkaaksi sille kohtalolle.

Traumani taakka on ollut  iso ja vahva. Vielä edelleenkin koen päiviä kun muille normaalin elämän vastoinkäymiset saattavat saada minut tuntemaan etten pysty suorittamaan tavallisimpiakaan askareita. Kun reppu on täynnä niin pienkin kivensirpale tuntuu olevan se viimeinen pisara. Jokin toiselle mitätön voi olla jo ennestään raskasta taakkaa kantavalle sellainen asia joka katkaisee kamelin selän. Sikipä emme voi arvottaa ja mitätöidä toisen kokemuksia. Parantavinta on aidosti kuulla ja kuunnella.

Trauma ja pidätellyt tunteet vievät voimia. Jokainen traumaa kantava ymmärtää varmasti mistä puhun. Jos joskus mentiinkin sisulla niin nyt mennään myötätunnolla ja armolla. Nyt on kohtaamisen aika, jotta lastit ja taakat voidaan laskea ja opetella elämään toisenlaista elämää. Ei pelkästään selviytyen vaan siten mitä aito hyvinvointi voi  mahdollistaa.

Trauma avaa oven Itseen ja antaa mahdollisuuden kollektiiviseen parantumiseen jos uskallmme kulkea tietoisesti sitä kohti.

En yritä enää pakottaa itseäni ”normaaliin.” Olen oppinut elämään todella rauhallisessa tahdissa. Antamaan tilaa sille joka minusta on tärkeintä, eli kohtaamiselle ja tiedostamiselle. Kun päivätyökseen parantaa omaa henkistä tuskaa eikä siitä saa koskaan lomaa niin olo on ollut paikka paikoin erittäin raskas. Onneksi nuo raskaimmat vaiheet ovat jo osittain takana. Nykyisin vain tietyt asiat triggeröivät tuskani pintaan mutta suurin osa päivistäni on kevyitä ja onnellisia. Siedän vastoinkäymisiä ja tunnen maan jalkojen alla. Osaan toimia omaksi edukseni niissäkin paikoissa joissa ennen maa sortui jalkojen alta. Näitä tilnteita on pitänyt käydä läpi uudelleen ja uudelleen. Ja mikä tärkeintä oppia pyytämään apua. Rakentaa taas luottamusta. Sillä tavalla se maaperä on kiinteytynyt ja on tukeva seistä turvallisella maankamaralla.

Hyvinvoinnin_bannerit_alehdet_300x250

Kulttuurissamme ei paljon puhuta siitä sisäisestä taakasta minkä kanssa me kaikki kuljemme. Vakio kysymys ”Mitä teet työksesi?”  määrittele surullisen usein meidät ulkopuolisille mutta myös itsellemme. Kun teemme sitä mikä ulkoisest tekee meistä meidät olemme ikään kuin turvassa. Monelle oma ammatti-identiteetti on se joka olemme, mutta tuon ammatti-identiteetin takana on useimmiten harmaa usein täysin pimeä vyöhyke. Sellainen mille ihminen itsekään ei aina tohdi katsoa koska se voisi suistaa arkipäiväisyydet tieltään. Jossain vaiheessa elämää voi joutua silmäkkäin vakavaan keskusteluun itsensä kanssa. Olemme saattaneet saada massiivisen trauman perintönä vaikka emme sitä edes tiedosta kunnes joki tapahtuma saa sen pintaan, joskus täysin varoittamatta. Ja alkaa herätä siihen todellisuuteen mikä on aiemmin pysynyt itseltä piilossa.

Kyse on siitä, että traumatisoitunut ihminen tai perhe tai yhteisö tai kansakunta omaksuu työstämisen seurauksena kyvyn kestää traumatisoutnutta itseään ja yhteisöään eheyttämällä traumaattiset kokemuksensa tietoisella työskentelyllä., uudella tavalla ja uusin merkitysyhteyksin kokemukseensa itsestään ja toisistaan. Trauma integroituu osaksi elämää (Schulman 202). Eheyttämiseen ja eheytymiseen tarvitaan anteeksiantamista ja sen vastaanottamista.
Taakkasiirtymä, Trauman siirto yli sukupolvien. Pirkko Siltala 

Totuus oman suvun traumoista voi olla liikaa kun ne lyödään tiskiin kerralla ja silloin on pakko koittaa luoda uusi elämä. Vanha ei enää tuossa paletissa useinkaan toimi.

Jokainen meistä kantaa perintönä joidenkin tuskallisia kokemuksia. Harva ihminen kohtasi niitä aiemmin, – ei ollut resurssejakaan. Energia meni selviämiseen. Vasta nyt ne ovat alkamassa tulemaan tietoisesti parannettavaksi valoon. Siksi nämä ajat ovat monille niin raskaita. Joudumme tekemään hirveän sisäisen muutostyön ja se muuttaa koko todellisuutemme. Alamme viimein kuunnella itseämme.

Sukupolvien välinen taakkasiirtymä on meistä jokaisen osa, tiedostimmepa sitä tai emme. Toisilla on siitä isompi pala kakkua kuin toisilla mutta yhteinen historiamme on osa meitä kaikkia.

Traumaan tutustuminen  opettaa  tutustumaan todelliseen itseensä. 

Olen kokenut yhtäkkisiä kirkastumisen hetkiä suurimman tuskani keskellä, armon ja hyväksymisen myötä. Noissa hetkissä kaikki se kipu mikä aiemmin on sumentanut itseni ja oman käytökseni syyt, onkin antanut suuren oivalluksen miksi näin tapahtuu. On pitänyt antautua tuskalle ja siitä on avautunut uusi ovi. Noiden selkeiden objektiivisten oivallusten kautta olen ottanut ikään kuin askeleen pois aiemmasta subjektiivisesta  identiteetistäni ja tunnistanut olevani jotain aivan muuta. Jotain enemmän kuin mihin kasvoin uskomaan. Minussa on osia jotka ovat historiani tuotosta ja minussa on paljon muutos voimaa joka mahdollistaa minun olla mitä tahansa.

Joskus nuo helpottavat oivallukset syntyvät siitä, että ymmärrän yhtäkkiä muiden käytöksen juurisyitä paremmin. Tänäänkin sain kaksi langanpäätä kiinni siitä miksi lähipiirissäni on tietynlaista käytöstä. Syyt juontavat juurensa aina menneeseen, ja useimmiten vanhempiin. Ja vanhemapmme ovat taas perineet taakkansa jo kauempaa. On lyhytnäköistä syytellä miksei joku osannut tehdä paremmin, koska kaikki kuitenkin yrittävät sitä. Tehdä parhaansa. Joidenkin paras ei vain ole läheskään riittävä tai edes välttävä. On energian tuhlausta syytellä muita kun saman energian voi laittaa itsensä kanssa työskentelemiseen.

Iloinen lastenvaatteiden verkkokauppa.png

Kun itse tulemme vanhemmiksi tai elämme läheisissä suhteissa kuten parisuhteessa, hallitsemattomat sukupolvia perintönä kulkeneet voimat voivat päästä valloilleen. Emmekä mahda niille mitään, emme välttämättä edes ymmärrä. Alitajuinen taakkasiirtymä haluaa tulla valoon. Mitä lähemmäksi uskallame katsoa sitä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se mullistaa oivalluksellaan koko elämän.

Saatamme tuon oivalluksen kirkastamina ymmärtää enemmän jotain siitä kuka itse olemme ja kuka olemme kuvitelleet olevame. Olen kokenut traumakokemukseni aina lahjana vaikka kaikessa inhimillisyydessä se onkin tuntunut aika ajoin täysin sietämättömältä kestää. Uskon, että kohtaamalla kipumme voimme olla suurempana valona elämälle ja itsellemme kuin kipujamme peittelemällä. Trauma voi olla kutsu paranemiseen ja parantamiseen.

Emme tee tätä työtä pelkästään itsellemme vaan sukupolville ennen ja jälkeen meidän. Emme voi jättää parempaa perintöä maailmaan kuin uskaltaa kokea sisimmän tuska jotta sitä olisi taas hiukan vähemmän muille tulevassa.

Maailmasta ei saa paikkaa jossa ei olisi traumoja. Jos meidän pitäisi muuttaa koko maailman tuska, olisimme saaneet siihen erilaisia kykyjä. Menneet asiat ovat jo tapahtuneet. Niiden hyväksynnän kautta voimme mullistaa oman ja toistemme elämän. Uskon, että paras lääke maailmaan on antaa ja opettaa lapsillemme sama kyky. Myötävirtaan tunteidemme kanssa pääsemme perille sinne minne ne meitä ohjaavatkin. perille itseemme. Myötätuntoon, rehellisyyteen ja totuuteen.

Jostain syystä tämä maailma toimii usein niin, että tuskan ja kivun kautta opimme ja heräämme. Vastustamalla omaa tuskaamme vain pitkitämme sitä. On liian helppoa vältellä asioita silloin kun ne eivät puske väkisin pinnalle. Kun meillä on vielä jollainlailla siedettävää pystymme ohittamaan sisäiset signaalit. Jokin tapahtuma voi kuitenkin lyödä ne voimalla läpi ja silloin entinen voi romahtaa. Tässä kulttuurissa  sitä usein nimitetään hulluksi tulemiseksi ja sen annetaan liian usein invalidisoida. Romahdus voi tehdä meistä itse asiassa terveempiä kun voimme korjata mädän tukirakenteen terveeksi pala kerrallaan kootessamme itseämme uudelleen. ”Hulluksi tuleminen” voi olla olennainen osa tervehtymisprosessia.

Hullua on se, ettemme osaa suhtautua toistemme traumoihin vaikka itse eläme niiden sävyttämää elämää koko ajan. Trauman välttelemisestä on tullut normi. Toisinsanoen todellisuuden välttelystä on tullut todellisuutta. Trauma kuuluu elämään ja se voi olla vahva  katalysaattori aitoon minuuteen ja elämään. Trauma on mahdollisuus parantua jos uskallemme kulkea sitä kohti. Trauman parantaminen voi tuoda oman todellisen sisäisen voimamme esiin. Näin olen itse sen kokenut.

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *