Olin 3-vuotiaan poikani kanssa kyläilemässä viikonloppuna ensimmäistä kertaa uusien ystävieni luona. Poikani viihtyi hyvin, koska perheen isä oli todella hyvä lasten kanssa ja vietti aikaa paljon myös poikaani huomioiden. He tekivät ulkona yhdessä risuaitaa ja tutustuivat luontoon. Yhtenä päivänä kun olimme retkellä järven rannassa ja tulimme takaisin kotiin poikani heitti Trip-mehupurkin maahan. Yleensä hän kerää innokkaana roskia maasta mutta nyt toimikin päinvastoin. Hän oli väsynyt ja koitti kai saada tempauksellaan myös huomiota. Minäkin olin väsynyt pitkästä päivästä ja koitin puhua häntä nostamaan mehupurkin maasta. Itselläni oli kädet täynnä tavaroita ja eväitä mitä toin takaisin retkipaikalta. Sain juuri ja juuri pidettyä tavarat käsissä joten minulla ei ollut käsiä nostaa roskaa maasta. Kävelin ovelle ja pyysin, että poikani nostaa roskan. Hän kulki siitä pois päin ja hoki ettei vaan millään jaksa. Tässä kohtaa alkoi hermostuttaa ja sanoin mitä nyt väsyneestä päästä hetkessä tuli, että perheen isä ei tykkää siitä, että hänen pihaa roskataan ja siitä saattaa tulla sanomista. Poikani kääntyi takaisin, nosti roskan ripeästi maasta ja toi sen sisälle.

Mutta päästyään sisälle sai itkupotkuraivarin sylissäni, ja jopa löi minua mitä ei juurikaan ole tapahtunut. Koitin selittää asiaa järkiperusteisesti hänelle ensin alkuun mutta raivari ei ottanut laantuakseen. Puhuin luonnon roskaamisesta ja jälkien siivoamisesta. Raivari vain jatkui. Olin kiinni itsepintaisesti ajatuksessa ja tulkinnassa jossa ajattelin lapseni vain olevan niin itsepäinen että suuttui roskan keräämisestä kunnes yhtäkkiä oivalsin mitä lapseni tunsi!

Hän oli vihainen, hän siis pelkäsi!

Vihalla hän yritti suojata itseään peloltaan. Olin pelotellut häntä toisen ihmisen reaktiolla. Poikani luotti tähän uuteen ihmiseen ja minä rikoin ajattelemattomuudellani ja kärsimättömyydelläni tätä luottamusta, luomalla pelottavan kuvan toisesta ihmisestä.

Kysyin, että pelottaako sinua ja poikani purskahti lohduttomaan itkuun ja sanoi alahuuli väpättäen musertuneella äänellä ”Joo.” Ymmärsin, että olin luonut pojalleni pelon perheen isää kohtaan uhkailemalla hänen sanomsillaan. Pyysin anteeksi, että olin vetänyt meidän väliseen tilanteeseen ulkopuolisen ihmisen mukaan ja peruin sanani. Kerroin, että perheen isä ei varmasti olisi vihainen hänelle mutta äiti oli niin väsynyt, että koitti vain saada hänet nostamaan roskan. Se miten tein sen ei ollut oikein. Oikaisin sanani ja pyysin anteeksi. Aika nopeasti tämän jälkeen poikani pyysi, että pyyhkisin hänen silmistään ”itkut pois.” Kuivasin kyyneleet ja  varmistin vielä että tilanne oli ok.  Sen jälkeen hän lähti iloisena leikkimään.

Turvan tunne oli palautunut takaisin. Me koimme aidon kohtaamisen hetken joka palautti yhteyden välillemme jolloin kommunikointikin alkoi sujua. Minun tulkinnat oli tippuneet ja se mahdollisti, että poikani tuli nähdyksi aitoine tunteineen.

Olin väsynyt, enkä osannut ja pystynyt heti asettumaan lapseni asemaan, mikä on tottakai inhimillistä mutta mielestäni tämä esimerkki on loistava siitä miten me tulkitsemme lastamme usein täsyin väärin ja luomme ehkä tarpeettomastikin vaikeuksia ja haasteita arkielämään ymmärtämättömyydellä. Usein  tulkitsemme kiukunpuuskat uhmaksi tai itsepäisyydeksi kun ne saattavatkin olla pelkoa taiihan jotain muuta tunnetta. Lapsi ei tee kiusallaan mitään. Tekemisen taustalla on aina jokin tarve ja mitä enemmän pysähdymme lapsemme ääreen sen näkyvämmäksi hänen tarpeensa tulee. Kun annamme tilan lapsellemme tuntea ja olla, luottamus välillämme syvenee.

Monet aikuiset ihmisetkin, minä mukaan lukien kokevat esimerkiksi nälkäisenä tai väsyneenä suurempaa huomion tarvetta. Kun emme saa huomiota tai tarpeemme ei tule nähdyksi muutumme vihaiseksi. Se on suoja omille peloillemme. Lapsi näyttää nämä tunteet suoraan ilman että patoaa niitä. Kun viha nousee lapsessa se kertoo hyvin usein turvattomudesta ja pelosta. Aikuisen äänenpaino tai olemus saattaa vaikuttaa lapsesta uhkaavalta vaikka aikuinen ”ei sitä tarkoita.” Onkin tärkeää kuulla miten lapsi tilanteet kokee jotta ylimääräiset tunnelukot jäisivät syntymättä ja pohja aidolle yhteyden kokemiselle mahdollistuu.

Olen kiitollinen lapseni herkkyydestä, koska sitä huomioimalla pääsen itsekin takaisin kiinni suurempaan inhimillisyyteen tunnetarpeideni ja itseni kuuntelemisen osalta. Lapseni opettaa myös, että tunteet on hyvä tuntea juuri nyt ja miten nopeasti ne haihtuukaan pois kun saamme niille oikeaa tukea ja ymmärrystä. Usein ainoa mitä kaipaamme on hyväksyvää nähdyksi tulemista.

Jos koitamme ohittaa tunteita itsessämme tai muissa ne tarttuvat kiinni yleensä tiukemmin. Kun taas rohkenemme avautua kohtaamiselle jossa tulemme aidosti nähdyiksi, niin tunteet sulavat pois ja muuttuvat läheisyydeksi ja rakkaudeksi. Se synnyttää syvää yhteyttä.

Puhtaasti tunteva osa ei koskaan katoa sisältämme, mutta tunteemme voivat naamioitua opittujen roolien taakse. Kun mukadumme kasvaessamme aikuiseksi epäterveeseen rajoittuneeseen tunneilmaisuun menetämme yhteyden itseen ja muihin. Kun tunteille ei ole lupa olla puhtaina esillä ne naamioituvat itsetuhoksi, pakkautuvat sisäämme masennuksena, näyttäytyvät erilaisina riippuvuuksina ja piilovihana. Mikä voima tunteiden ilmaisulla onkaan pitää meidät terveinä!

Lapsi sisällämme saattaa ilmentää hyvin epätervettä tunneilmaisua jos terveeseen suoraan tunneilmaisuun ei koskaan ole ollut lupaa. Jos emme ole tulleet nhdyksi tunteinemme vaan ne on pitänyt oppia kätkemään ja peittämään niin olomme on varmasti tunteiden kanssa tukala.

Kiukuttelukin on keino saada ilmaistua itseään mutta jos aikuinen ei ole sen todelliselle viestille avoin käytös saattaa kroonistua vääristyneeksi. Rakastavat kysymykset, mitä sinä tunnet ja koet, mitä sinä oikeasti tarvitset, ymmärisnkö sinut oikein tulkitessani tilannetta näin… saa esiin piiloutuneen lapsen sisältämme. Kun suomme tätä nähdyksi tulemista itsellemme pystyme antamaan sitä myös toiselle.

Kun todella kuuntelemme mitä toisella on sanottavaa kaunis yhteys avautuu. Opimme toisiltamme enemmän kuin uskoisimmkaan kun olemme sille mahdollisuudelle auki. Elämme niin rikkaassa todellisuudessa jossa jokainen meistä on uniikki. Kun lapsi saa tulla kuulluksi juuri omana itsenään ilman, että hänet laitetaan johonkin kategoriaan hän kasvaa terveelle pohjalle itsessään ja toivon mukaan pystyy säilyttämään yhteyden tunteisiinsa myös aikuisena.

Lue myös artikkelini:
Lapsena saadut mallit tunteiden käsittelemiseen kantautuu aikuisuuteen asti
Ilmajoogakangas on lasten suosikki
Lapsuuden koskemattomuus luo pohjan itsekunnioitukselle ja terveille rajoille
Myrskyn silmässä – Lapsen uhma tyyntyy myötävirtaan
Miten oma rakkaudenkieli syntyy?
Iloa trapetsilla!
Leikkiluola on maanalainen seikkailupaikka Helsingin ytimessä lapsille ja lapsenmielisille