Olemme ehkä oppineet elämään kipuinemme, tottuneet ja turtuneetkin niihin. Silti sisimmässään jokainen toivoisi varmasti tulevansa ymmärretyksi, hyväksytyksi ja nähdyksi kipuineen. Toisilla kivuilla on uskottavat naamiot niinkuin niitä ei olisikaan. Nämä kivut ovat henkisiä laadultaan mutta saattavat ajansaatossa ottaa fyysisiä muotoja ja olotiloja.
Henkinen kipu on ehkä raskain taakka mitä hminen joutuu kantamaan ja sen vuoksi meistä monet ovat todellisia sankareita ja voimahahmoja. Meissä on niin paljon voimaa, koska jaksamme kantaa painavat taakkamme. Yksin. Olemme oppineet, että niin sen kuuluu mennäkin. Ei ole vaihtoehtoja välttämättä edes annettu.
Aikuisuus on osaksi siihen kasvamista ja sen hyväksymistä, että elämä on puolittain kipua. Aikuisuuteen kuuluu se sanaton sopimus, että se on vaikeaa. Ja voimme kompata siinä toisiamme. ”Sellaista se on.” Jokin sanaton sopimus aikuisuudessa tuntuu olevan, että se on siihen haasteeseen vastaamista, että jaksan kantaa kipuni ja ehkä vielä jonkun toisenkin. Usein se vain tapahtuu hänen tietämättään. Suojelemme toisiamme huolehtimisella, koska niin kuuluu tehdä, mutta jätämme toisemme julman yksin toteamalla kipuihin, että elämä on. Aito myötäeläminen kun saa myös omat kivut esiin ja niitä on kiire suojella. Useimmilla ei ole siihen kiireeltään varaa.
Joku osa minussa ei hyväksy tätä samalla tavalla kuin en hyväksynyt nuoruudessani sitä vastausta, että elämä on pelkkää yhteiskunnallista suorittamista. Löysin polkuni pois oravanpyörästä ja aijon löytää polun pois tuosta aikuisuutta mittaavasta mallista jossa tarvomme eteenpäin yksin raskaassa lumessa. Jossa liian pitkään jatkunut väsynyt ilme laittaa kasvot roikkumaan.
Olen ollut viime viikkoina todella stressaantunut ja yksi osa stressiä on ollut se etten ole pystynyt tulemaan näkyväksi pelkojeni kanssa. Parin kuukauden verran olen tuntenut kuinka ne ottavat niskalenkkiä ja minä olen ollut niiden edessä melko voimaton. Olen saanut kuulla niiltä monia ajatuksia mutta tänään päätin toivottaa ne tervetulleeksi. Kutsua lähelle kertomaan tarinansa. Jokaisella huolella kun on alkuperänsä. Minun huoleni oli se, etten ole tullut tiettyine kipuineni nähdyksi. En ole löytänyt turvapaikkaa koska koko maailma on vaikuttanut turvattomalta. Mikään yksittäin ihminen tai hetki ei ole pystynyt paikkaaman tuota aukkoa. Eikä kai ole tarkoituskaan. Kun kokonaisuus on ollut rikki niin ei yksi osa voi sitä korjata olemalla täysi.
Olen kokenut elämässäni niin paljon hyvää. Olen saanut kokea toisten ihmisten läsnäoloa, pyyteettömyyttä, nautintoja, seikkailuja, rakkautta, turvaa, ihailua, hyvyyttä… Olen saanut loikoilla auirngonsäteissä, rakastaa eläimiä, istua luonnossa, toteuttaa itseäni, tehdä työkseni asioita mitä rakastan. Olen saanut useasti kokea autuaaksi tekevää itkettävää onnea, lasten luottamusta, kuplivaa elämäniloa, luovuuden intohimoa, toisten ihmisten omistautumista ja kärsivällisyyttä. Olen saanut myötätuntoa ja paljon niin monenlaista hyvää ja kaunista, mutta silti mikään ei ole riittänyt kipuni mitätöimiseen. Ja tänään ymmärrän, ettei ole tarkoituskaan.
Kipu on puolet elämästä mutta silti sen ei tarvitse saada minua luovuttamaan. Kun oma kipuni saa olla näkyvillä se on yhteys toisten maailmaan. Kipuni ei ole parannettavissa. Se on tämän maailman kipua ja oin itkeä sitä maailman kanssa. Aivan kuin voin tuntea kiitollisuuttta maailman tarjoamasta onnellisuudesta.
Katsoin eilen dokumentin Matti Nykäsestä ennen mäkihyppykisojen alkua. Itkin kun näin Matin onnistuvan hypyissään. Niitä ei juuri näytetty viimeisinä vuosina. Mutta en osannut itkeä kun häntä riepoteltiin lehdissä ja ihmiset saivat sylkykupin omille tuskilleen hänestä. Näin kuitenkin koko ajan mitä ihmiset tarvitsevat: kohteen johon projisoida omat ongelmansa ja ehkä hetken tuntea paremmuutta. Tuokin on kuulemma ihmisten ”oikeus” varsinkin kun kyse julkisuuden henkilöistä.
Matti oli tehnyt itsestään monen silmissä heikon koska hänen haavoittuvuutensa oli koko ajan näkyvillä. Matti Nykänen oli suuri opettaja herkkyydessään. Hän oli sairastunut meidän yhteiskuntamme sairastamaan tautiin, heikkuden peittelyyn. Riippuvuudet ovat yleensä herkkien ihmisten suoja. Rauha Matin sielulle, hän oli ehkä suurempi opettaja kuin käsitämmekään.
Tässä maailmassa alkaa viimein nimittäin näkyä se miten kaikki se minkä näemme ja tuomitsemme muissa on lopultakin ja alkuperäisesti meissä itsessämme. Sarasvuo totesi muutama päivä sitten tehdyssä haastattelussa, että olemme jokainen olleet osaltamme aiheuttamassa vanhustemme kaltoin kohtelua. Se on tapahtunut silmiemme alla. Syyttelemällä muita projisoimme oman vastuumme toisaalle. Vastuu on silti aina meidän.
Minäkin olen vastuussa näistä kivuistani jotka haluaisin peittää. Olen myös vastuussa siitä vapautanko itseni vai suljenko itseni tiukempaan vankilaan. Valitsen ensimmäisen. Ja ehkä sen vuoksi olen jonkun sylkykuppi mutta elän omaa elämääni vapaana aiheuttamasta itselleni enempää tuskaa eristämällä itseni yhteydestä jonka avoimuus voi minulle suoda. Valitsen näyttää kipuni. Se on yksi väylä tuskaa aiheuttavasta riippuvuudesta vapauteen. Olen väsynyt riippuvuuksiin jotka kumpuavat valheellisesta vahvuudesta ja yhteyden kaipuusta. Kun olen onnellinen en häpeä. Samalla tavoin myös välillä kärsin, koska elän, mutta miksi häpeäisin sitä. Miksi arvottaa näitä asioita kollektiivisen paineen alla kun voimme vapauttaa itsemme.
Wau, tosi hyvin kuvattu tunteiden tuskaa, jota vain harva uskaltaa lähteä kohtaamaan. Itse olen tätä tuskan ja autuuden tietä tarponut vuoden 2014 alusta. Mahtavaa lukea jonkun toisen ihmisolennon kokemuksia näin samankaltaisesti, kuin itse koen niitä.