Kun opiskelin draama-linjalla näyttelemistä meillä oli tehtävä jossa piti näytellä tilannetta missä käveli kadulla ja löysi maasta 50 euron setelin. Lavalle mentiin yksin improten tilanne. Opettaja pyysi olemaan miettimättä omaa toimintaa ennen esitystä. Tarkoitus oli luoda tilanne spontaanisti, omista impulsseista käsin ja huomata itsekin vasta tilanteen kohdalla miten sitä toimisi. Kävelin lavalle. Astelin kuviteltua katua setelin ohi, vilkaisin maahan. Sen jälkeen vilkaisin ympärilleni ikäänkuin näkeekö kukaan, peruutin setelin luokse pari askelta ja nostin rahan taskuuni nopeasti. Raha taskussa jatkoin matkaani vihellellen. Näin meni tilanne kohdallani näytellen.

Pari vuotta tuon tilanteen  jälkeen tapahtui niin että kävelin kotiini. Asuin tuolloin Helsingin keskustassa. Vastaani tuli Pauli Hanhiniemi. Muistan sen elävästi. Oli talvinen, pimeä ilta Kampin ostoskeskuksen liepeillä. Olin vain muutaman sadan metrin päässä kotoa kun yhtä korttelia kotiani ennen huomasin kadulla nipun rahaa. Näin ensin 5 euron setelin, sitten 20 euron seteleitä. Nostin rahat käteeni ja niitä olikin aikamoinen nippu. Katselin ympärilleni. Autot kulki viereisellä kadulla ja ihmiset kävelivät ohitseni. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän rahoihin mitään huomiota. Olin tilanteessa aika hämilläni. Löysin ison kasan rahaa kadulta eikä kukaan näyttänyt kaipaavan niitä.  Mietin mitä ihmettä teen. ”Löytäjä saa pitää?” Laskin rahat ja siinä oli yhteensä noin 225 euroa, ihan tarkkaa summaa en nyt enää muista. Soitin miehelleni. En voinut uskoa että löydän kadulta yllättäen niin ison summan rahaa ja siihen oli vaikea suhtautua. Minulla ei todellakaan ollut juuri rahaa joten se tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Suomen laki on sellainen että yli 20 euron suuruiset rahasummat tulisi aina viedä poliisiasemalle mutta kuka oikeasti toimii niin? Kuka palauttaa rahat poliisiasemalle. Ehkä joku muukin kuin minä mutta päätin tehdä niin vaikka lähes kaikki ystävät ja sukulaiseni pitivät minua hölmönä. ”Et kai sä nyt tosissasi harkitse rahojen viemistä poliisille?” Sain mieheltäni parhaan kommentin jonka mukaan päätin toimia ”Jos rahojen pitäminen jää yhtään vaivaamaan sinua ne ei ole sen arvoisia.” Niinpä vein rahat poliisille. Kolmen kuukauden kuluttua poliisista otettiin minuun yhteyttä. Kukaan ei ollut tullut hakemaan rahoja joten ne olivat laillisesti minun. Sataprosenttisesti hyvällä omalla tunnolla.

Etukäteen kuvittelin vastaavassa tilanteessa pitäväni rahat muitta mutkitta, olinhan jo esittänytkin tilanteen kerran itselleni, silloin pari vuotta aiemmin. Mutta todellisuudessa niin ei käynytkään. Toinen minut isosti yllättänyt tilanne on ollut äitiys. Minulla ei ollut etukäteen juuri minkäänlaisia odotuksia äitiydestä mutta oman lapsen saaminen on ollut parasta mitä minulle on käynyt vaikka pitkään ajattelin etten edes halua hankkia lapsia. Kun minulle sitten sanottiin erään leikkauksen jälkeen etten ehkä voikaan saada lapsia oli kuin elämältä olisi viety pohja. Tuon tiedon valossa tiesin että oman lapsen saaminen on minulle tärkeää. Ja kun oma lapseni viimein syntyi, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, siitä alkoi matka joka johdatti minut sellaisten tunteiden ja kokemusten pariin että tiesin ikäänkuin tulleeni perille. Äitiys on ollut minulle täyttymys.

Nämä ja muut sattumukset on saaneet minut näkemään todellisemmin sen, että usein luulemme tuntevamme itsemme. Teemme päätelmiä itsestämme, ja myös muista ihmisistä, vain menneiden kokemustemme perusteella. Elämässä tulee kuitenkin tilanteita jolloin tutustummme itseemme ja löydämme itsestämme puolia joita emme ennen tienneet olevankaan. Jotkut näistä puolista yllättävät positiivisesti ja jotkut negatiivisesti, mutta on vaikea ellei mahdoton sanoa itsestään etukäteen miten tulisi toimimaan, ajattelemaan ja tuntemaan. Aina voi tietysti arvailla mutta totuus voi olla täysin toinen jopa päinvastainen kun asiat tapahtuvat elävässä elämässä. Kun joutuu tiukan paikan eteen saattaakin toimia täysin arvaamattomasti, silloin on itsensä hyväksymistaidot koetuksella kun tekeekin jotain jonka toisessa on aiemmin tuominnut.

Tämä pätee siis myös suhteessa muihin, ei kannattaisi olla liikaa omien olettamusten varassa myöskään  muista ihmisistä. Usein tuomitsemme toiset siitä miten he käyttäytyvät. Kun katsoo vierestä on helppo sanoa. Mutta vasta kun itse on kokenut tietyt asiat kasvaa aito myötätunto joka tulee vain kokemuksen kautta. Silloin voimme aidosti asettua toisen saappaisiin ja ymmärtää ettei tilanne välttämättä ole helppo. Minua näistä asioista on opettanut erityisesti  uusperheessä eläminen. Elämä ei ole mustavalkoista vaan paljon värikkäämpää kuin uskoisikaan. Koskaan emme voi sanoa tuntevamme täysin itseämme. Se tekee elämästä mielenkiintoisen, joka päivä.