Home Itsetuntemus Pärjäämisen kulttuuri kertoo syvästä turvattomuudesta

Pärjäämisen kulttuuri kertoo syvästä turvattomuudesta

by miaumai

Suorittaja etsii turvapaikkaa tekemisestään ja uupuessaan tarvitsee ulkopuoliselta luvan levätä. Tämä yhteiskunta sitä ei liiemmin anna joten jos ihminen ei koe turvaa tarpeeksi asettuakseen omalle puolelleen hän jahtaa käärmeen hännänpäätä ja ajaa itsensä loppuun.

Näen tämän uupumus aallon kollektiivisena traumalastina. Kantokyky alkaa loppua ja ihmiset kaatuvat kuin dominopalikat peräjälkeen. Reagoimme niihin raskaisiin tunteisiin joita ei vieläkään ole saatu purettua ja laskettua alas, jotka olemme saaneet perintönä edellisiltä sukupolvilta. Olemme vauraampia kuin ennen, materiaa on jopa liikaa, mutta silti henkinen turvattomuus on suurta. Kannamme edelleen sota-ajan traumoista johtuvaa turvattomuutta joka pitää meidän pakomatkalla karkuun omia tunteitamme.

Yhteiskunnassamme säädetään tiukkoja lakeja, kontrolloidaan ja valvotaan, mutta se ei tuo meille todellista turvaa. Se on kuin piikkilanka-aita joka pyrkii eristämään meitä omista kivuistamme. Todellinen turva löytyy sitä myötätunnosta millä pystymme alkaa katsomaan omia kipujamme ja esivanhempiemme, isiemme ja äitiemme kipuja. Näitä kipuja kohdatessamme tarvitsemme toisiamme tueksi. Sota-aikana, meidän kaikkien yhteisessä menneessä turva löytyi siitä, että oli vain jaksettava, kestettävä ja suoritettava. Jos olisi jäänyt sille sijoilleen se olisi tietänyt varmaa kuolemaa. Sodan jälkeen monilla ei ollut ruokaa, ei kenkiä, ei mitään. Toiset kiersivät talosta taloon tekemässä töitä. Keräämässä ansioita jotta saa edes vähän leipää lapsilleen. Oli tehtävä paljon työtä ja jaksettava enemmän kuin olisi jaksanut. Moni lapsi jäi vaille emotionaalista turvaa kun fyysisetkään tarpeet eivät välttämättä tulleet kohdatuiksi. Tuo aika on ollut niin monella tavalla karua, että tässä ajassa me jotka emme sitä kokeneet voimme vaan etäisesti  kuvitella.

Vaikka emme eläneet tuota aikaa niin traumat periytyivät, ankaruus ja turvattomuus periytyi. Aiemmin ajateltiin, että puhumattomuus säästää muita näiden kokemusten tuskalta. Ehkä pelättiin puhua tunteista, koska niiden kohtaamiseen ei ollut apua.

”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi,
tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.”
Matti Siirala, psykiatri

Vaikeneminen oli ennen kultaa. Nykyajassa puhumisen arvo tunnetaan, mutta häpeästä on vielä murtauduttava. Moni samaistaa itsensä uskomuksiinsa, vaikka tosiasiassa ne on meidän kaikkien yhteisiä. Jokainen kärsii niistä yhtä paljon, siksipä ei ole ketään jonka pitäisi kokea niistä yhtään sen enempää häpeää.

Elämme jo suurelta osin yltäkylläisyydessä. Silmien edessä olevaa todellisuutta vääristää  tunteet mitä me kannamme. Tunteet lopulta luovat todellisuutemme. Näemme asiat tunteidemme värittäminä.

Aiemmin ei ole annettu tunteille tilaa. Sekin uskomus on kantautunut vuosikymmenien takaa. Ajatelkaa miten vähän kyseenalaistamme todella aidosti sitä, että meillä ei muka olisi oikeutta inhimilliseen hyvinvointiin. Kuulen kyllä paljon valitusta ja ihmisiä vituttaa, mutta aito kyseenalaistaminen on lopulta toimintaa ja toiminta lähtee aina itsestä. Koska emme  kyseenalaista toisten päätäntävaltaa omasta hyvinvoinnistamme tingimme omista rajoista loputtomiin.

Mainos: Leikkiluola
LeikkiluolaBanneri400x500

Turvattomuus ilmenee niin monin tavoin.

Mitä syvemmin olen omaa turvattomuuden kokemukseeni päässyt kiinni, sen monimuotoisemmaksi ja kollektiivisemmaksi vyyhdiksi se avautuu.

Kohtaamattomuus on yksi turvattomuuden ilmenemismuodoista. On harvinaista löytää aidosti kohtaavia ihmisiä. Melkein kaikilla on menossa jokin oma show tai agenda oman turvattomuuden peittämiseksi. Moni peittää tietämättömyytensä ja turvattomuutensa niin, että opettaa ja neuvoo muita. Heillä on vastaus kaikkeen. He haluavat olla avuksi muille ollakseen turvattomuutensa yläpuolella. Tämän tunnistan itsessänikin.

Kun olen saanut tutustua aitoa turvaa huokuviin ihmisiin niin olen huomannut, että aidosti turvassa oleva ihminen sallii itselleen ei tietämisen tilan. Pystyy kohtaamaan toisen ilman neuvoja ja auttamista. Tälläinen kohtaaminen on niin parantavaa ja voimauttavaa!

Turvattomuus on myös ennen kaikkea sitä, ettei uskalla pyytää apua. Ehkä on joutunut niin monesti torjutuksi. Yksinpärjäämisestä on tullut ainoa turvapaikka. ja se on samalla vankila.  Yksinoloon vetäytyminen katkaisee yhteyden toisiin. Ja yhteys on se mitä todellisuudessa hengitämme elääksemme. Turvattomassa kulttuurissamme yhteydet ovat monin paikoin katkenneet ja tilalle on tullut yksin pärjäämistä ja selviytymistä. Moni näyttää näennäisen hyvinvoivalta ja onnelliselta, mutta lisääntyneet mielenterveysongelmat niin nuorissa kuin aikuisissakin kertovat siitä, että turvattomuuden lastista on tullut liian raskas. Mieli menee solmuun yksin pärjäämisessä. Yhteyden kokeminen luo turvaa ja parantaa ja auttaa tulemaan ulos turvattomuuden luomista strategioista.

Myötätunto ja hyväksyminen luo meille turvaa. Kun saa viestin toiselta, että olen rakastettu ja nähty vaikka kipuilen turvattomuuteni kanssa turvan kokemus kasvaa ihan itsestään. Tälläisiä kokemuksia on ollut hyvin hyvin vaikea saada kun on näyttänyt oman itsensä täysin rehellisesti, traumakipuineen ja pelkoineen. Jokaine torjunta vie takaisin turvattomuuteen.

Pelossa ihminen ei käyttäydy aina kovin mukavasti. Ja kun emme käyttäydy mukavasti tai herätämme toisissa ihmisissä pelkoja niin yleensä se käännetään itseä vastaan. Turvattomuus näkyy myös tässä. Ei kestetä toisen puolelta sitä, että turvattomus tulee näkyviin. Se halutaan vaientaa epätoivottuna pois. Se saa omankin turvattomuuden nousemaan.

Kun ihminen päättää kohdata trauman aiheuttaman turvattomuuden  se vaatii sitoutumista. Huolimatta vastalauseista mitä se ympäristössä tulee takuu varmasti herättämään. Kohti eheyttä pyrkivä ihminen on usein sairaudentuntoisille uhka. Kaikki eivät halua parantua, koska se vie kipujen äärelle.

Parantuminen vaatii  myös sellaista sitoutumista jota tämä maailma ja yhteiskunta ei useinkaan tue. Traumasta eheytyminen vaatii turvaa ja aikaa.

Turvaa luovat omat rajat. Mikä minusta tuntuu hyvältä ja mikä ei. Olen itse luonut sen itselleni sillä etten ole voinut taipua samoihin sääntöihin minkä mukaan uurin osa näyttää menevän. Eli suorittaminen ensin ja sitten vasta omat olot. Sellaisella tavalla olisin jäänyt kisoista jo alkumetreillä. Kun ihminen joutuu kantamaan isoa turvattomuutta ja traumaa niin sen vähemmän hän pystyy kuormittamaan itseään muilla tavoin. Oireet alkavat näkyä nopeammin, varsinkin jos reagoi asioihin herkästi mielellään. Se voi olla myös siunaus, koska silloin saa ainakin mahdollisuuden lähteä nopeammin siihen suuntaan joka vie aidosti niiden asioiden äärelle mitä todella tarvitsee.

DSC_0670

Kun opettelemme kuuntelemaan ja kunnioittamaan itseämme tiedämme kyllä itse mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei. Itsemme kyseenalsiataminen on usein tämän tiellä. Ongelmaksi itsensä syrjään laittaminen on muodostunut, koska olemme lapsesta asti tulleet omien tarpeidemme kanssa kyseenalaistetuksi ulkopuolelta. Tässä yhteiskunnassa on yleisesti vallalla se malli, että omat tunteet ovat vain haitaksi, ja ne ovat lähinnä häiriötekijä. Tunteet ovat häpeällisiä. Siksipä omia tunteita ei kuunnella vaan ne laitetaan syrjään mahdollisimman kauan…Niin kauan ettei se enää ole mahdollista. Kun jaksaminen loppuu.

Päätäntävalta oman jaksamisen suhteen on usein myös ulkopuolisen auktoriteetin puntarissa. Ai, en ole tarpeeksi sairas, selvä. Vaikka oireet olisivat minkälaisia. ”On vain jaksettava.” Olemme kasvaneet niin vahvasti kyseenalaistamaan itseämme, että joku toinen voi tietää meidän vain ”keksivän kaiken.” Kyseenalaistamme itsemme armottomasti: ”Mahdankohan oikeasti tuntea näin?”

Tämä malli on täysin luonnollinen,  koska emme ole tulleet hyväksytyiksi ja nähdyiksi, tai emme ole saaneet mallia että on ok kuunnella omia tuntemuksiaan. Vanhempamme olivat todennäköisesti kovia suorittamaan. Joskus käytännön pakon edessä joskus uskomuksien hallitsemana. Me näimme tuon mallin ja herkkyytemme alkoi muodostutua mielessämme ongelmaksi.

”Näin herkkä ei saa olla.”  ”Näin ei saa tuntea.”
”Tunteet syrjään, on pystyttävä tekemään enemmän.”

Herkkyyden ja tunteiden kieltäminen on itseasiassa sairastuttanut koko yhteiskuntamme. Ja sen seuraukset on nyt näkyvillä. Onneksi tässä ajassa piilee mahdollisuudet kohdata ja parantaa syvä turvattomuus ja sen aiheuttamat ongelmat. Turvasta käsin rakennamme myös terveempää yhteiskuntaa.

Kivut nousevat enemmän pintaan aina paranemisen alussa. Olemme kollektiivisesti alkamassa parantua syvästä turvattomuuden tunteesta jota taumaattinen historia on meille aiheuttanut. Tähän tarvitsemme toisiamme, yhteyttä, yhteisöllisyyttä ja uudenlaista puhumisen kulttuuria vaikenemisen sijaan. Yhteydestä itseen ja toisiin voimme luoda todellisen ja aidon turvasataman. Tuossa kohtaamisen turvassa on aidosti mahdollista parantua kaikista menneen kivuista.

Lue myös artikkelini:
Kuulutko sinäkin heihin jotka eivät tunnu löytävän elämässä paikkaansa? Kuulutko etsijöiden heimoon?
Herkkyyden voima luo maailmaan ihmisyyden turvasataman
Tunteita ei voi käsitellä ajattelemalla, ne täytyy tuntea jotta niistä pääsee eteenpäin
Luonnollisuus ei ole röyhkeyttä
Kun trauma on kehossa koitamme turhaan korjata mieltämme
Meissä kaikissa on kipua joka haluaa tulla nähdyksi

SAATAT PITÄÄ MYÖS NÄISTÄ

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: