Tänä päivänä puhutaan paljon ilmastonmuutoksesta ja siitä aiheutuvasta ilmastoahdistuksesta. Ottamatta kantaa onko nykyinen ilmastonmuutos ihmisen aiheuttamaa, luonnolliseen sykliin kuuluvaa vai molempia, koen että yksilöinä voimme vaikuttaa enemmän tunneilmastoomme. Se koskettaa meitä jokaista arjessamme juuri nyt. Näen, että nimenomaan tunneilmaston muuttamisella voimme vaikuttaa eniten myös ulkoisiin asioihin. Muutos lähtee aina sisältäkäsin. Oivallukset ovat sisäsyntyisiä, joten kohtaava keskustelukulttuuri ja toisiltamme oppiminen tuo aina pysyvimmät muutokset ulkoisiinkin rakenteisiin. Kun tarpeeksi suuri massa ihmisiä alkaa tiedostaa asioita sisimmässään muuttuu myös vallitsevat lait, normit, käytännöt ja ilmapiirit.
Tag:
Äitipuoli
Kiukuttelu kertoo kohtaamattomista tarpeista – Kun aikuinen kiukuttelee lapsiosa on ohjaksissa
by miaumai
Kiukuttelu ei ole kiusantekoa. Se on jäsentymätöntä kykyä ilmaista todellisia tarpeita. Kiukuttelun avulla pyritään saamaan toisen huomio. Usein kuitenkin todellisen tarpeen huomioiminen jää taka-alalle kun kiukuttelu varastaa huomion. Tartumme lapsen käytökseen mutta emme näe sen juurisyitä taustalla.
Olemme tottuneet, että lapset kiukuttelevat. Olemme myös tottuneet ohittamaan sen usein olankohautuksella. Kun lapsi kiukuttelee hän on monen mielestä pelkästään vaikea. Aikuinen koittaa päästä tilanteesta nopeasti tyynnyttämällä lapsen siirtämällä huomion toisaalle tai mitätöimällä lapsen tunteen. Ja koska hänet koetaan vaikeana lapsi jätetään yksin, eikä välttämättä opasteta kiukuttelun tilalle rakentavampaa tapaa toimia.
Nuorena perhe tuntui olevan minulle niin suuri haave etten uskaltanut sitä edes myöntää. Pitkään ajattelin, etten halua omia lapsia. Omat traumani varmasti vaikuttivat alitajuisesti tuohon ajatukseen. Lähinnä hämmennyin aina kun minulle sanottiin useinkin, että minusta tulisi hyvä äiti. En osannut edes samaistua äityteen nuorempana. Jossain vaiheessa kolmeakymppiä lähestyessäni aloin kuitenkin tuntea sen vahvemmin ja vahvemmin: haaveilin niin suuresti omasta perheestä, että se tuntui kipuna sydämessä.
Olin muutama päivä sitten kierrätyskeskuksella. Silmiini osui myytävänä olevista kirjoista eräs jonka selkämyksessä luki suurinpiirtein näin ”Kuinka pikkupoikia kasvatetaan?” Ja koska minulla on itsella pieni poika kiinnostuin kirjasta vaikkakin ennakkoluuloisena koska en usko noin sukupuolittuneeseen kasvatukseen.
”Miten puhut lapsellesi?”
Tein aarrekartan parisen viikkoa sitten. Leikkasin siihen lehdestä tuon tekstin. Ihmettelin vähän miksi tuo teksti päätyi aarrekarttaani vähän kuin vahingossa. Tottakai asia on erittäin tärkeä tiedostaa mutta mietin sen isompaa viestiä ja miksi se nousi esille juuri nyt. Tänään oivalsin asiasta yhden merkittävän asian kun minulle tuli mieleen tuo aarrekarttani lause yhdestä arkisesta tilanteesta eteisessämme.
Minua on auttanut lasten kanssa suhteen muodostamisessa aina se että olen yrittänyt parhaani mukaan asettua heidän asemaansa ja ymmärtää heidän tunteitaan. Aina ei ole ollut helppoa enkä voi itsekään sanoa toimineeni aina oikein, joskus kaukana siitä. Tilanteet on kuitenkin aina jälkikäteen pyritty avaamaan keskustellen ja anteeksi on pyydetty. Pikku hiljaa ymmärrys on lisääntynyt lasten puolelta omaa tunnemaailmaansa kohtaan sekä oma ymmärrykseni on lisääntynyt omaani kohtaan. Perheeksi kasvaminen tekee joskus kipeää ja se tapahtuu välillä yrityksen ja erehdyksen kautta mutta tärkeintä on aina se että ymmärrys pyritään säilyttämään ja sitä pyritään kasvattamaan tuntuipa itsestä välillä miltä tahansa. Niin kauan kuin on halua ”tulla puolitiehen vastaan” on mahdollisuus kasvaa yhteen perheenä. Tätä voi toki vaikeuttaa joskus hyvinkin monimutkaiset uusperhekuviot johon liityy paljon ihmisiä, mutta yhtä kaikki tunteiden ymmärtäminen niin itsen kuin lasten kohdalla on varmasti ainoa avain onneen.
Äidiksi tuleminen ei ollut minulle itsestäänselvyys. Monestakaan syystä.
Podin jo teininä maailmantuskaa. Olin sitä mieltä, että minä en lapsia tähän maailmaan halua tehdä ja mietin, että adoptio on yksi mahdollisuus kokea vanhemmuutta. Enemmänkin ajatus lapsettomuudesta oli kohdallani siis eettinen kysymys.
Olen aina pitänyt todella paljon lapsista, viihtynyt lasten seurassa ja lapset ovat viihtyneet minun seurassani. En silti koskaan varsinaisesti haaveillut omista lapsista. Minulle ei vauvoja tai lapsia hoitaessani koskaan herännyt kaipuuta omasta lapsesta, enkä potenut vauvakuumetta kuin aivan ohi kiitävän hetken reilu parikymppisenä.
Elin siis elämääni täysin tyytyväisenä ajatukseen siitä, että kohdalleni ei ehkä koskaan lapsia siunaantuisi ja nautin sukulaisten ja ystävieni lasten seurasta. Sitten tapasin mieheni.
Anna kun arvaan, sinulle itsestä huolehtiminen on tosi vaikeata. Jokin selittämätön vaikeus siinä piilee mihin ei saa otetta. Monta syytä löytyy vaikka heti lueteltavaksi sille miksi sinulla EI ole aikaa käydä lenkillä, aloittaa uutta harrastusta, pitää pientä breikkiä töistä/lapsista/kotihommista. Syytät siitä aikaa, rahaa, työnantajaa, miestä, säätä…
Syytät muita koska, koet itse SYYLLISYYTTÄ.
Itsellesi tulee syyllinen olo jos jätät lapset lapsenvahdille, kodin sotkut siivoamatta, työnantajan pulaan, jollekin muulle omat hommat… Syyllisyyden tunne estää sinua siis huolehtimasta itsestäsi. Olenko oikeassa? Heitin ilmoille vain tämän arvauksen koska itse koin AHAA-elämyksen tästä asiasta.
SYYLLISYYS on järkyttävän raskas tunne, joka vie energiaa suunnattomasti emmekä edes ymmärrä sitä täysin ennen kuin vapaudumme siitä! Syyllisyyden tunne vetää myös puoleensa syytöksiä. Ja tottakai ne tuntuvat aiheellisilta, olemmehan syyllisiä omasta mielestämmekin jo valmiiksi! Mutta miten ihmeessä pääsemme pois tuon tunteen ohjaksista, se kun tuntuu kontrolloivan kaikkea tekemistä. Ehkä sen auki avaaminen auttaa asiaa, joten pohditaan tätä hetki…
Uusperheeseen muuttaminen on kuin astuisi vieraalle maalle. Se saattaa aluksi olla kaikessa vieraudessaan pelkästään viehättävää. Mutta niin kuin kaikille matkoille on tyypillistä, kun ne kestävät tarpeeksi kauan jossain kohtaa tulee kulttuurishokki. Kulttuurishokin vahvuus riippuu aina kokijasta, mutta se on täysin luonnollinen reaktio. Tunteita nousee jokaiselle kanssamatkustajalle. Ja aina kun mukana on lapsia, he menevät ensimmäiseksi jollain tasolla. Siksi omien tunteiden salliminen ja tunnistaminen voi olla haastavaa.
Saatat ajatella, ettei omilla tunteillasi ole niin isoa merkitystä, mutta kyllä niillä on! Sinun hyvinvointisi on nyt iso osa uutta perhettä JA omien tunteidesi kautta voit opettaa lapsille paljon tunteiden maailmasta ja niiden kanssa toimimisesta. Tunnetaidot ovat yksi tärkeimpiä asioita mitä lapset voivat oppia, ja uusperhe tilanne tarjoaa tätä oppia kaikille osapuolille. Tunteet ovat sellainen alue, missä kukaan ei ole täydellinen, vaan meitä kaikkia yhdistää siinä keskeneräisyys. Rohkeudestamme riippuen pystymme näyttämään heikkouksiamme joko enemmän tai vähemmän. Ja paras mitä uusperheessä voimme olla on olla ihmisiä. Epätäydellisiä ihmisiä tunteinemme, – aitoina sellaisina kuin olemme. Välillä tehden virheitä ja välillä niitä anteeksi pyytäen. Se jos mikä on täydellistä. On hienoa, että olet lähtenyt tälle matkalle rohkeasti. Se saa sinusta esiin voimia ja kykyjä joita et tiennyt olevankaan!
Olen huomannut, että suhtautuminen äitipuoliin on joskus lamauttavan painostavaa ja räikeää. Huolimatta siitä, mitä perheessä on ennen äitipuolen kuvioon tuloa tapahtunut syyt ongelmista tietämättömien toimesta kasautetaan joskus täysin syyttömän äitipuolen niskoille. Ikäänkuin ydinperheenä kaikilla olisi ollut se kultainen sädekehä pään päällä ja eron ja äitipuolen tullessa äitipuoli sai syyllisen osan kaikesta tapahtuneesta. Tämä kasaa kohtuuttomia paineita äitipuolten niskoille varsinkin kun todelliset haasteet joita äitipuolet joutuvat usein kokemaan ovat sellaisia mitä moni ydinperheessä ei pystyisi ihan heti omalle kohdalle kuvittelemaankaan. Tämä teksti on puheenvuoro äitipuolten puolesta.
Ero on vaikea asia. Puolison ja omaisen kuolema vielä vaikeampi. Tunteet jotka liittyvät näihin tilanteisiin ovat todella haastavia ja ne voivat saada ihmiset suunniltaan. Ihmisillä on tapana projisoida kestämättömiä tunteitaan toisten niskaan. Uusperheissä äitipuolet joutuvat usein tuon taakan alle, he ovat niitä helppoja vaikeiden tunteiden kohteita. Äitipuolen rooli ei ole helppo muutenkaan ja sen päälle pitäisi kestää toisten aikuisten ihmisten käsittelemättömät tunteet. Joskus nuo paineet tuntuu olevan aika kohtuuttomia ihmiselle joka tahtoo vaan rakastaa.
Vanhempina meitä on monenlaisia, aivan kuin ihmisiä yleensä. Äiteinä ja isinä monen kirjavine arvoinemme ja taustoinemme teemme parhaamme vanhempina, jokainen omalla tavallaan. Uusperheiden lisääntyessä perheisiin kuuluu nykyään myös monenkirjavasti isä- ja äitipuolia. Jokainen yhtälailla, omine taustoineen, heikkouksineen ja vahvuuksineen toimii parhaan kykynsä mukaisesti tässä usein haastavassa kokonaisuudessa. Kuitenkaan muihin näistä edellä mainituista, isiin, äiteihin ja isäpuoliin, ei kohdistu samalla tavalla niin leimaavasti ja painostavasti ennakkoluuloja, suoria syytöksiä ja odotuksia kuin äitipuoliin. Tottakai, jokaisella on omat paineensa, usein itse luodut, mutta erityisesti äitipuoliin niitä kohdistetaan joskus todella epäreilulla tavalla myös ulkopuolelta.