Koti on tärkeä turvasatama ja hengähdys paikka. Tai niin sen ainakin olisi hyvä olla. Jos koti ei tunnu paikalta jossa saamme latautua asialle kannattaa tehdä jotain. Olipa syy mikä tahansa siihen on tärkeä koittaa vaikuttaa sillä kotiasiat vaikuttavat meihin joka osa-alueelle elämässä. Sillä koemmeko olomme hyväksi kotona on iso merkitys. Yksi asia joka meihin vaikuttaa kokonaisvaltaisesti on se minkälainen energia asunnossamme on. Kaikki ajatukset ja tunne-energia vaikuttaa kodin ilmapiiriin. Koska useimmat meistä viettävät kodissaan eniten aikaansa, sitä on hyvä välillä siivota muutenkin kuin konkreettisesti. Aivan samoin kuin imuroimme näkyvät villakoirat nurkista voimme puhdistaa näkymättömät raskaat energiat energiapuhdistuksen avulla. Huomaan aina selkeän eron tunnelmaan kodissani energiapuhdistuksen jälkeen. Siellä on silloin helpompi olla neutraalissa energiassa.
Jos ihmisessä on paljon vaille jäämistä hän ei uskalla antautua rakkauden syliin. Rakkaudensyli on niin valaiseva, että kaikki kipumme tulevat näkyviin. Joskus noiden kipujen kokeminen saattaa tuntua kuin pahoinpitelyltä – meillä ei ole kapasiteettia ottaa niitä kaikkia, vuosia alaspainettuja, vastaan kerralla. Niitä ei kannata yrittääkään kohdata yhdessä yössä. Rakkauden suurin voima piilee hyväksynnässä. Hyväksyntä vapauttaa paranemiselle.
Teemme pieniä päätöksiä päivittäin joko tietoisesti tai tiedostamattamme. Usein päätöksemme ovat lyhytnäköisiä käytännön ratkaisuja. Moni kuitenkin kaipaa suurempiakin muutoksia elämäänsä ja kokee tyytymättömyyttä tiettyihin elämänosa- alueisiin. Tyytymättömyys on usein merkki sitä, että meillä on kasvunvaraa. Voisimme ilmentää itsestämme enemmän mutta nykyiset puitteet eivät jotenkin mahdollista sitä.
Ihmisestä jää energia siihen paikkaan jossa hän on ollut. Kuin eläimet jotka jättävät hajujälkiä myös ihmisestä jää energeettinen jälki, jonka herkimmät voi aistia. Herkimmillä aisteilla varustetut pystyvät todella aistimaan jälkeen jääneen energian. Yleensä ne jotka eivät pysty aistimaan näitä jälkiä pitävät tälläistä mahdollisuutta melko hulluna.
Nuorempana haaveilin arpi- ja kasvotatuoinneista. Niitä tehtiinkin jonkun verran kotikonstein. Viiltely oli keino hallita sisäistä kipua. Ihailin alkuperäiskansojen rituaaleja teinistä asti. Tatuoinnit ja arvet kuvastivat minulle selviytymis- ja siirtymisriittejä. Mitä kovempi kipu rituaalista aiheutui sen enemmän rohkeutta sen tekemisessä mitattiin. Koin suorittaneeni kuin soturikoulutusta käydessäni läpi henkistä kipuiluani.
En kuitenkaan päätynyt tatuoimaan kasvojani, koska jossain vaiheessa tajusin sen olevan itselleni egon ulkoistama selviytymisstrategia. Ulkoisten merkkien kautta halusin viestittää maailmalle kokemaani sisäisen tuskan määrää. Arpitatuoinnit kuvastivat minulle sisäistä tuskaa ulkoisena merkkinä. Arpitatuointi tehdään kuin polttomerkki kuumalla raudalla ihoon ja lisäksi rupea joutuu repimään irti monet kerrat jotta jälki arpeutuu näkyvästi. Se olisi ollut mielestäni oikeanlainen ja tarpeeksi tuskallinen näkyvä merkki omasta sisäisestä tuskastani jonka kanssa kamppailin.
Ulkoinen merkki ei kuitenkaan auttanut millään muotoa antamaan tukea henkiselle kivulleni. Tuska oli aidosti kohdattava sisältä muuten se olisi jäänyt vaikuttamaan minussa suojautumismekanismeina. Kaiken sen tuskan ja traumaattisten kokemusten jatkumossa päätin jossain vaiheessa, että minusta tulee pehmeä. Halusin säilyttää sydämeni avoinna maailmalle, itselleni ja rakkaudelle. En kiavannut sille ulkoisia todistuksia kestävyydestäni vaan yhteyden aukeamista ulkomaailmaan, itseen ja muihin ihmisiin. Se onkin osoittautunut vaikeimmaksi mutta palkitsevimmaksi tehtäväksi tällä hengen soturin matkalla.
Maailma on täynnä kovaksi keitettyjä, heitä joissa ei liikahda kärsimykselle mikään. Se on melkeinpä pelottavaa. Kun mikään ei liikahda, karmaisevankin asia suljetaan pois mielestä. Kun ihmien on kosketuksissa herkkyyteensä, hän on yhteydessä myös muiden kärsimykseen. Kun ihmisten välillä on yhteys, siitä syntyy toivoa tähän maailmaan.
Herkkä ihminen lukee toisten tarpeita kuin avointa kirjaa, mutta tunnistaako hän omia tarpeitaan? Onko herkkä yhtä herkkänä sille mitä hän itse tarvitsee ja kaipaa? Osaako hän säännöllisesti hakeutua itsekin sellaisten ihmisten seuraan jossa hänkin on tarpeineen olemassa? Mihin oikeastaan perustuu toisten tarpeiden lukeminen? Aitoon rakkauteen, selviytymiseen vai alitajuiseen yritykseen turvata omat tarpeensa?
Laitoin musiikkia soimaan maalatessani asuntoni seiniä. Youtubesta tuli random playlist tämän ajan hittibiisejä. Muutaman kappaleen jälkeen alkoi soimaan Haloo Helsingin biisi ja jäin miettimään Ellin voimakasta tulkintaa ja heittäytymisen kykyä. Samalla muistelin hänen esiintymistään televisiossa. Hän on aina niissä tilanteissa vaikuttanut hyvin herkältä, lähes hauraalta. Hän vaikuttaa jännittävän haastatteluja paljon. Näissä tilanteissa hänen herkkyytensä tulee esille alastomana. Laulujen takana se saa voiman tunneilmaisussa.
Samassa tuli mieleen myös Michael Monroen nuoruuden haastattelut joissa hän on äärimmäisen herkän ja haavoittuvaisen oloinen. Molemmissa näissä artisteissa herkkyys on luonut siivet heidän elämäntyönsä alle. Molemmissa on ollut äärimmäistä rohkeutta olla esillä herkkyytensä kanssa ja luoda siitä jotain joka elää vielä pitkää heidän jälkeensä. Herkkyyden ilmaiseminen voi siis sillä tavalla tehdä meistä myös kuolemattomia. Näkyvillä oleva herkkyys on myös aina rohkean ihmisen merkki.
En koe juurikaan muuttuneeni henkisesti siitä kun olin lapsi. Olen aina pohtinut elämää syvemmin. Jo ennen kouluikää muistan ihmetelleeni äidilleni ääneen, että elämässä täytyy olla muutakin kuin syntymä, opiskelu, työelämä, eläke ja kuolema. Se tuntui liian yksinkertaistetulta, ikään kuin jotain puuttuisi. Janosin toisenlaista elämää ja jotain sellaista mihin muut eivät tuntuneet kovin paljoa uskovan. Luin nuorena paljon filosofiaa ja kirjoja kuoleman jälkeisistä kokemuksista.
Lapsena minua pidettiin ehkä pikkuvanhana ja koin halua kasvaa nopeasti ikäni puolesta vanhemmaksi jotta minua kuunneltaisiin. Nuorena se, että ulkonäkööni kiinnitettiin huomiota tuntui täysin ylimääräiseltä, vaivaannuttavalta. En samaistunut kehooni tai ulkoisiin asioihin vaan syvempään osaan itsessäni. En ole koskaan pystynyt elämään mitään muuta totuutta kuin sitä mikä sisimmästäni kumpuaa ja se on tehnyt elämästäni joskus haastavaa ja pirstaleisen tuntuista. Elämässäni on ollut paljon erilaisen kasvun jaksoja. Jälkeen päin kun katson näitä kokemuksia ne kaikki ovat olleet kuitenkin olennainen osa matkaa.
En ole aina tuntenut kuuluvani joukkoon kun asiat joilla on muille suuri merkitys eivät tunnu antavan mitään minulle, tai toisin päin. Olen kyllä aina saanut jonkinlaista arvostusta syvällisistä mietteistäni mutta ne ovat näyttäneet myös häiritsevän ihmisiä. Aivan kuten olen itse vaivaantunut ulkonäköön liittyvistä puheista ihmiset ovat vaivaautuneet minun syvällisistä mietteistäni. Ymmärrän sen nykyisin paremmin. Ne saavat monet tuntemaan olonsa epämukavaksi. Ehkä se nostaa esiin jotain mikä olisi mieluummin hyvä olla piilossa.
Huomasin tämän jo teininä kun eräs ystävä tokaisi minulle kertoessani omista oivalluksistani, että ”Sinä olet aina tuollainen tyhmä.” Ymmärsin heti siinä hetkessä, että kyse ei ollut siitä mitä minä puhuin vaan siitä mitä keskustelu herätti hänessä. Tälläisiä karikoita on ollut paljon. Jotain mitä sanon, herättää toisessa puolustus tai hylkimisreaktion. Pintaa syvemmälle menevät ajatukset herättävät toisissa epämukvauutta ja tuo epämukavuus halutaan vierittää jonkun niskaan. Yleensä se joka onnistuu herättämään nukkuvan leijonan joutuu sen hyökäyksen kohteeksi ensimmäisenä.
Minulla oli näistä kokemuksistanikin johtuen kirjoittamisen esteenä kauan sellainen ajatus, että kirjoitan liian tylsiä ja vakavia asioita, että ihmiset haluavat viihdettä, huumoria ja keveyttä. Ihmiset haluavat lomalle omasta elämästään, he eivät halua katsoa ongelmiaan lähemmin.
Vaikka tämä tuntui olevan henkilökohtainen ongelmani, olla liian syvällinen, olla siksi niin tylsä, niin nyt olen oppinut ymmärtämään asian syvemmin. Ja huomaan, että ongelma on itseasiassa yhteiskunnan tasolla. Meitä ei olla opetettu kohtaamaan ongelman ydintä josta käsin asioita voisi ratkaista. Meitä on opetettu menemään pois päin ongelmasta, kohti unohdusta, kohti hetken helpotusta. Ehkä meillä on alitajunnassa uskomus, että asiat eivät voi muuttua paremmiksi. Siksi niitä tuntuu olevan helpompi väistää. Jokin osa meissä ihmisissä on luovuttanut, siksi emme enää taistele, edes itsemme puolesta. Yleisesti ottaen kansakuntana piilotamme vihamme tuopin taakse, emmekä lähde barrikadeille sen voiman siivittämänä.
Puhutaan viihdekulttuurista mutta hyvin vähän on tarjolla kaltaiselleni ydintotuuden rakastajalle sitä sielua ruokkivaa viihdettä jota minunkaltaiset ihmiset kaipaavat. Kaipaamme totuudellista näkökulmaa ja sisältöä emmekä pintaraapaisua asioista. Kaipaamme nähdä alastomia totuuksia erityisesti toisissamme jotta pääsemme kiinni niihin itsekin.
Olen nyt päässyt pois siitä pelosta, että olisin jonkun mielestä liian syvällinen, liian tylsä, että asiat menisi liian raskaiksi tai diipiksi jonkun makuun. En itse juurikaan välitä viihteestä joten salllin itseni täyttää oman maailmani sellaisilla syvyyksillä joista itse saan jotakin irti. Huomaan, että juuri ne ytimeen menevät kirjoitukseni puhuttelevat monia muitakin. Uskon, että on paljon muitakin jotka ovat kyllästyneet pintapuolisuuteen ja janoavat yhteyttä itseensä sen kautta, että huomaavat toisissa saman. Sallia itsensä elää juuri siitä syvyydestä käsin kun minulle on luontevinta.
Mietin päihdeaddiktoituneita ihmisiä ja tulin siihen tulokseen, että heissä on keskimääräistä enemmän todella fiksuja ihmisiä. En sano, että päihteiden käyttäminen on milläänlailla fiksua, mutta tässä yhteiskunnassa voi olla vaikea löytää ymmärrystä syvälliselle kriisille ihmisyydessä mihin pinnallinen ja ulkoaohjautuva yhteiskunta monet suistaa. Tuo kriisi ja siitä johtuva kärsimys voi johtaa päihteiden pariin lievittämään sisäistä tuskaa. Yhteiskunnassa ei tunnu olevan tarpeeksi avoimia paikkoja syvälliselle näkyvälle viisaudelle joka meitä sisimmästä ohjaa. Kun ympärillä on vain aivotonta viihdettä niin moni tulee väkisinkin ajatelleeksi, että itsessä täytyy olla jotain vikaa kun ei pysty nauramaan sille. Tuollainen täytehuumori ja asioiden viihteellistäminen tyhjien arvojen päälle saa ihmisen tuntemaan olonsa yksinäiseksi, irralliseksi. Yhteyttä itseen ja muihin on vaikea rakentaa valheellisuudessa.
Aidon voimaaantumisen kautta löytyy myös aito ilo.
Asiassa on kuitenkin sekin puoli, että kun eletään vaikeita aikoja viihteen merkitys korostuu. Ymmärrän sen silloin kun ympärillä on paljon vakavia ja traagisiakin asioita joihin emme todella voi vaikuttaa. Viihde ja nauru on ehkä korkeinta parasta mitä sellaisesa tilanteessa voimme saada. Huumori ja nauru antaa toivoa ja mahdollistaa hetken unohduksen. Sota ja lama nostavat viihteen arvon aina korkealle. Mutta kun viihteestä tulee tyhjyyden täytettä se johtaa meidät kriisiin ihmisyydessä. Itse kaipaan enemmän henkisiä ankkureita arkielämässä.
Tälläisinä materialistisen hyvinvoinnin aikoina meillä on varaa alkaa pohtia syvimpiä arvojamme ja henkistä hyvinvointia. Kun energia ei enää mene selviämiseen perustarpeiden täyttämiseksi, jää tilaa henkiselle kehitykselle. Eikä meillä pelkästään ole varaa siihen vaan mielestäni se on tämän kehitysportaan jos ei velvollisuus niin oikeus.
Kun syvempi merkityksellisyys ei löydykään ulkoisista asioista on aika kääntää katse sisimpään. Vastaukset löytyvät sieltä kun uskallamme kuunnella. Ilman turhaa viihdettä ja hälyä. Ammennamme yhdessä samasta alitajuisesta kollektiivisesta paikasta totuuksiamme. Jokainen resonoi niihin omana aikanaan, omalla vahvuudellaan mutta uskon, että henkinen evoluutio on tuomassa ainakin osan meistä paikkaan jossa on asiat ulkoisesti niin hyvin että voimme alkaa heräillä unesta ja lunastaa sisäistä voimaamme näkyviin.
Sille on syynsä miksi kaikenlaisen hidastamisen, downshiftaamisen, minimalismismin ja konmarittamisen suosio on kasvussa. Työuupumusta kokeneiden määrä on lisääntyneet epidemian lailla ja ”informaatioähky” on tullut sanastomme vakikäyttöön. Maailmassa on liikaa kaikkea ja ihmisen kapasiteetti käsitellä asioita on kuitenkin edelleen rajallinen. Moni kokee jopa huonommuuden tunnetta kun ei pysty vastaamaan niihin paineisiin joita nykymaailma tuo meille, mutta aivan turhaan. Mielestäni meidän ei kuulukaan pystyä siihen.
Newer Posts