Mielestäni ei puhuta lainkaan tarpeeksi siitä, että erityisesti lapsista tulee helposti muiden tunteiden kantajia. Myös aikuiset aistivat herkästi toisten tunteita ja herkimmät ottavat harteilleen muidenkin tunnetiloja. Olemme ikäänkuin ilmapuntareita toistemme tunteille. Tunnemme sen mitä ympäristössä tunnetaan. Siksi ei ole yhdentekevää millaisessa tunneympäristössä aikaamme vietämme.
Kävimme kesän viimeisellä lomaretkellä ihanalla kotieläinpihalla jollaista ei Suomesta uskoisi edes löytävänsä. Jos joku muukin haluaa kokea tuon ihanuuden vielä tänä kesänä niin se on auki enää vain elokuun ajan. Tuota monipuolista kotieläinpihaa pitää aivan hurmaava pariskunta jotka todella nauttivat elämäntyöstään. Ainakin asiakkaalle välittyy kuva, että tässä ei ole kyse vain työstä vaan kutsumuksesta ja elämäntavasta.
Parantava peili on sellainen mikä näyttää meille totuuden itsestämme. Se ei useinkaan tunnu mukavalta. Aluksi tuohon peiliin katsominen voi tehdä todella kipeää. Jopa niin paljon, etttei omaa kipuaan usko kestävänsä. Siksi parantavaan peiliin katsominen ei ole helppoa, mutta nimensä mukaisesti kun sen uskaltaa tehdä se todella parantaa.
Olen aina kokenut, että joulu on mielentila. Sain viettää lapsuudessani onnellisia jouluja, ehkä siksi minustakin tuli jouluihminen. Vaikka se ei välttämättä menekään yks yhteen niin. Äitini sanoi ettei hänellä ole lapsuudestaan hyviä joulumuistoja, mutta hän on silti jouluihminen, koska nyt hän saa luoda aikuisena sellaisen joulun kuin haluaa.
On tervettä, että eri-ikäiset lapsiosat meissä ovat tasapainoisesti läsnä ja olemme ajoittain selkeästikin tietoisia niistä. Kaikki kokemuksemme ja ikäkautemme ovat sisäisen maailmamme aikajanalla. Jokainen ikäkausi jää meihin ja niissä kokemamme tukahdutetut tunteet oireilevat aikuisuudessa. Kohdattu sisäinen lapsi integroituu osaksi aikuisen persoonaa tasapainoisesti.
Jokainen ikäkausi jonka olemme eläneet on minuutemme aikajanalla.
Sisäisiä lapsia on sisällämme se yksi joka joskus olimme mutta tällä yhdellä lapsella on monia ikäkausia. Se saattaakin tuntua siltä kuin lapsia olisi joskus monia kun tunnistamme kipuja ja epätasapainoa eri ikäkausien kokemuksista. Meidät saatettiin torjua pahasti kun olimme teini tai taapero. Nuo tarpeet ovat jääneet vajaiksi ja ne huhuilevat meille niin kauan kuin aikuisuus meissä vastaa niihin.
Kasvamme kaikki käyttämään erilaisia pesuaineita, koska vauvasta asti meidät yleensä pestään saippualla ja shampoolla. Tämä on vähän kaksipiippuinen juttu, koska päänahkamme tottuu pesemiseen jolloin se alkaa tuottaa luonnollista enemmän talia. Tämä taas johtaa shampoo-pesukierteeseen. Shampoosta tulee ”välttämättömyys” jota on pakko käyttää, koska hiukset likaantuvat talin vuoksi nopeammin.
Kiukuttelu ei ole kiusantekoa. Se on jäsentymätöntä kykyä ilmaista todellisia tarpeita. Kiukuttelun avulla pyritään saamaan toisen huomio. Usein kuitenkin todellisen tarpeen huomioiminen jää taka-alalle kun kiukuttelu varastaa huomion. Tartumme lapsen käytökseen mutta emme näe sen juurisyitä taustalla.
Olemme tottuneet, että lapset kiukuttelevat. Olemme myös tottuneet ohittamaan sen usein olankohautuksella. Kun lapsi kiukuttelee hän on monen mielestä pelkästään vaikea. Aikuinen koittaa päästä tilanteesta nopeasti tyynnyttämällä lapsen siirtämällä huomion toisaalle tai mitätöimällä lapsen tunteen. Ja koska hänet koetaan vaikeana lapsi jätetään yksin, eikä välttämättä opasteta kiukuttelun tilalle rakentavampaa tapaa toimia.
Olin 3-vuotiaan poikani kanssa kyläilemässä viikonloppuna ensimmäistä kertaa uusien ystävieni luona. Poikani viihtyi hyvin, koska perheen isä oli todella hyvä lasten kanssa ja vietti aikaa paljon myös poikaani huomioiden. He tekivät ulkona yhdessä risuaitaa ja tutustuivat luontoon. Yhtenä päivänä kun olimme retkellä järven rannassa ja tulimme takaisin kotiin poikani heitti Trip-mehupurkin maahan. Yleensä hän kerää innokkaana roskia maasta mutta nyt toimikin päinvastoin. Hän oli väsynyt ja koitti kai saada tempauksellaan myös huomiota. Minäkin olin väsynyt pitkästä päivästä ja koitin puhua häntä nostamaan mehupurkin maasta.
Opimmeko parisuhteissa ilmenevän rakkaudenkielen jo lapsena? Muodostuukorakkaudenkieleksi se jolla itse koimme saavamme rakkautta vai se mistä koimme jäävämme vajaaksi? Mitä me opetamme rakkautena lapsillemme? Mitä on minun rakkaus lapselleni?
Olen miettinyt periytyykö tuo lapsuudessa opittu rakkauden kieli parisuhteisiin? Usein puhutaan, että jokaisella on oma rakkaus käsityksensä, toisille se on hellyyttä, toisille sanoja, toisille se on lahjoja, toisille yhteistä aikaa. Voisiko tuo rakkauskäsitys periytyä jo kotoa minkä koemme rakkautena? Vai onko rakkaudenkieli parisuhteessa enemmän sitä mitä vaille jäimme itse lapsena?
*Kaupallinen blogiyhteistyö: Sea Life
Meillä oli tänä jouluna lapsille vähän erilainen joulukalenteri. Yhdestä luukusta paljastui trooppinen paratiisi. Sellainen aukeaa silmien eteen kun astuu Sea Lifen akvaariomaailmaan. Päätimme toteuttaa lapsille elämyksellisen ja toiminnallisen joulukalenterin ja yhtenä joulukuun päivänä kalenterin luukusta tullut vihje johdatti meidät Linnanmäellä sijaitsevaan Sea Lifeen.
Talvella on erittäin piristävä käydä tälläisissä viidakkotunnelmissa. Ollaan muutaman kerran käyty aiemminkin Sea Lifessa mutta nyt koko paikka tuntui kuitenkin taas ihan uudelta. En muistanut kuinka viihtyisä paikka se olikaan. Lapsetkin sai leikkiä ikäänkuin hiekkarannalla palmujen katveessa vaikka ulkona oli hyinen loskasää. Erilaista tekemistä ja nähtävää riitti kaiken ikäisille.
Newer Posts