Itsensä rakastamisen taito on yksi perustavanlaatuisimmista omaa elämänlaatua määrittävistä tekijöistä. Se on hyvin yksinkertainen, mutta käytännössä joskus hyvinkin haastava asia. Vanha tuttu sanonta ”kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” on vakiintunut käyttöön, mutta nykyajalle mielestäni osuvampi versio tästä olisi päinvastainen: kohtele itseäsi niin kuin kohtelet muita. Liian moni ihminen suorastaan kaltoinkohtelee itseään ja laittaa muut etusijalle itsensä kustannuksella.
Tag:
Rehellisyys
Suuri osa meistä on kasvanut lapsena olosuhteissa tai tilanteissa joissa opimme selviytymään. Vaikka meillä on vuosikymmeniä ollut asiat materiaalisella tasolla melko hyvin, henkisellä tasolla useimpien elämässä on ollut paljon kohtaamattomuutta joka on pakottanut rakentamaan selviytymismekanismeja henkisellä tasolla. Noiden selviytymismekanismien taakse saattaa kätkeytyä suuri osa omasta potentiaalista mitä ei vielä milloinkaan ole päässyt ilmentämään. Kun vapaudumme selviytymismekanismeista, saamme jälleen ehkä vuosikymmenien jälkeen kosketuksen siihen aitoon minuuteen, josta käsin elimme kun olimme vielä pieniä lapsia. Siihen osaan joka on aina ehjä ja yhteydessä elämänlähteeseen.
Viime vuosina on alettu puhua enemmän sydämenkutsumuksesta ja sisäisestä ohjauksesta. Käsitteinä nämä ovat kauniita ja voimallisen kuuloisia, mutta enemmän tukea tarvitsemme siihen miten päästä kiinni miten tuota konkreettisesti eletään todeksi. Tarvitaan myös paljon tiedostamista ja itseensä tutustumista, jotta pääsisimme selville mikä toiminta kumpuaa pelosta, mikä tottumuksesta ja mitä kautta lähteä toteuttamaan itseään. Kun lapsesta asti systeemi ohjaa hakeutumaan asioiden pariin ulkoaohjautuvasti sisäiset tarpeemme saattavat jäädä arvoitukseksi. Saatamme myös heijastaa sisäisiä tarpeitamme ulkoisesti aivan vääriin kohteisiin. Kuten vaikkapa tarvettamme toteuttaa omaa henkistä kutsumustamme saatamme lähteä täyttämään tiedostamattamme parisuhteen kautta.
Lapsena olemme vapaita ja puhtaita. Kasvaessamme sopeudumme useisiin valheisiin. Valheisiin jotka saattavat tuntua aluksi aivan epätodellisilta ja vääriltä. Mutta me sopeudumme. Me sopeudumme erityisesti siihen, että valheita on tärkeämpää ylläpitää kuin totuutta. Ehkä opimme, että on tärkeämpää miettiä mitä muut ovat mieltä asioistamme, kuin miltä ne itsestämme tuntuu. Että, on tärkempää pyrkiä olemaan miellyttävä ja olla herättämättä ristiriitoja kuin olla autenttinen, koska totuus tuntuu useimmista hyvin epämukavalta. Sopeutuessamme noihin toisten valheita palveleviin valheisiin me menetämme samalla yhteyden itsemme. Totuus ja yhteys itseen ovat kumppanit. Valhe ja menetetty yhteys palvelevat nekin toisiaan. Saadaksemme yhteyden takaisin itseemme meidän tulee alkaa jälleen totuudellisiksi. Ja uskaltaa rikkoa valheiden illuusiot.
Autenttisuus on yksi lempisanojani. Sanakirjassa se selitetään auki näin: aito, väärentämätön, luotettava. Nimenomaan rehellisyys onkin autenttisuudessa se kulmakivi. Olla ytimelleen uskollinen on autenttisuutta. Ongelmaksi muodostuu se, että hyvin monet hukkaavat kosketuksen ytimeensä matkalla. Kadottavat autenttisuutensa. Muuttuvat ketjun osiksi, jatkumoksi, roboteiksi, joksikin toiseksi joita he aidolta ytimeltään ovat. Alkuperältään autenttisesta ihmisestä tulee silloin sopeutuja.
Sielunkumppanin tunnistaa vahvasta yhteydestä. Joskus se yhteys on niin vahvaa, että ilmassa sinkoilee kuin pieniä tähdistä syntyviä kipinöitä. Näen itse näitä kipinän välähdyksiä aina merkityksellisten asioiden ympärillä. Sielunkumppanin kohtaamisessa ilma tuntuu olevan täynnä jotain selittämätöntä taikaa. Se sekoittaa aistimukset konkreettisen todellisuuden ja energiamaailman välillä joskus niin hämmentävästi, että tuon kohtaamisen pyörteissä voi olla vaikeaa ”pitää jalat” niin sanotusti maassa. Lähdemme tunteiden mukana joskus kaukaa entisistä elämistä asti avautuvan tähtiportin läpi ihmeelliselle matkalle. Tuolla matkalla kohtaamme ennen kaikkea itsemme ja se on usein sielunkumppaneiden kohtaamisen tarkoituskin.
Ihmiseen on sisäänrakennettuna kaipuu ykseyteen. Ykseydessä tulee esiin tosin olemuksemme. Se on rakkaus. Egomielikin tunnistaa tarpeen olla ykseydessä mutta tekee sen yleensä pelkojen kautta. Ego elää erillisyydestä ja se aiheuttaa usein kipua jos sitä ei suostu hyväksymään.
Olen junassa matkalla Helsinkiin. Kävelin kotoa juna-asemalla noin puolentoista kilometrin matkan. Siinä ajassa ehdin ajatella myös kuolemaa. Ajattelen kuolemaa usein. Välillä mietin onko se normaalia mutta sitten taas herään siihen totuuteen, että kuoleman ajatteleminen pitää minut kiinni elämässä. Kuolema on luonnollinen osa elämää. Silti se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe, jopa tabu, josta saavat puhua vain kuolemansairaat ja me muut vaikenemme. Minusta kuoleman ajatteleminen on tervettä. Se saa arvostamaan elämää. En ajattele kuolemaa niin, että haluaisin itse kuolla. Tuollaisia ajatuksia ei päässäni ole juuri koskaan käynyt. Vain pari kertaa elämässäni olen ollut niin väsynyt, että mietin rajan takana olevan ehkä helpompaa. Olen aina rakastanut liikaa elämää luopuakseni siitä ennen kuin aikani koittaa. Siihen asti ajattelen kuolemaa siksi, että muistaisin todella elää.
On oikeasti suuri lahja ja vapaus kun oppii ilmaisemaan mielipiteensä ja ottamaan oman tilansa. Elämään astuu keveys kun ei tarvitse luoda strategioita sen suhteen olenko tarpeeksi ja riittävän rakastettu tai ansaitsenko toiminnallani hyväksyntää. Suuri paino tippuu harteilta kun alkaa rakastaa ja hyväksyä itseään. Silloin teotkin tulevat suoraan rakkaudesta, ei sen kaipuusta.
Elätkö jonkun toisen elämää vai elätkö oman näköistä elämää yhteiskunnan paineista huolimatta? Ei ole helppoa säilyttää sisäistä ääntä tai saada sitä kuuluviin jos sen on jossain vaiheessa kadottanut kokonaan. Ruuhkavuodet voivat olla kuin musta-aukko jonne saattaa kadottaa oman itsensä jos ei pysy hereillä ja tietoisena omista tarpeista. Omia tarpeita pitääkin monesti opettelemalla opetella huomioimaan aikuisena varsinkin jos niitä ei ole oppinut huomioimaan nuorempana. Kun on omille tarpeilleen on hereillä, on ytimessään kiinni.
Newer Posts