Jokaisella meillä on uniikki luonteemme ja yksilöllinen tapa kokea maailmaa. Meissä on oma herkkyytemme eri kokemuksille ja asioille. Kun näihin ominaisuuksiimme suhtaudutaan lapsena kunnioituksella ja positiivisesti meistä kasvaa tasapainoisia ja hyväksyviä itsemme suhteen. Kun lapsuudessa saamme rakastavan ja hyväksyvän katseen huonollakin hetkellämme, tuo rakkauden kokemus on syvästi kannatteleva aikuisenakin. Moni joutuu kuitenkin kokemaan lapsena mitätöivää ja alistavaakin suhtautumista. Omia ominaisuuksia vähätellään rankasti, niille jopa naureskellaan. Lapsena nämä kokemukset menevät syvästi ihon alle ja niiden vuoksi alamme uskoa olevamme kelpaamattomia. Kehitämme arvottomuuden tunteen päälle helposti erilaisia selviytymisstrategioita, jotta pystyisimme elämään kelpaamattomuuden tunteen kanssa.
Mielestäni meitä ei ole ohjattu oikealle polulle siitä mitä on oikea aikuisuus. Yleisen käsityksen mukaan aikuisuus tuntuu olevan vastuun ottamista töistä, taloudesta ja muista arjen velvollisuuksista. Tuo on mielestäni se terveen aikuisuuden konkreettisesti näkyvä lopputulema mutta yksittäisenä tavoitteena vain hyvin pinnallinen näkemys siitä mitä aikuisuus on.
Jos aikuisuus käsitetään vain ulkoisen kautta ja sitä toteutetaan pelkästään tähtäämällä näkyvään lopputulokseen ja kontrolliin se on kestämätöntä ja rakennelma sortuu helposti. Jos aikuisuudessa pyritään pelkästään olemaan velvollisuudentuntoinen mutta ei rakenneta pohjaa sisältä käsin kohtaamalla sisäisiä lapsia ja niiden vajeita, on kuin rakentaisi taloa hiekalle. Se ei tule kestämään. Terve aikuisuus lähtee siitä, että otamme vastuun itsestämme sisäisillä tasoilla. Kun perustukset on kunnossa niin ulkoiset asiatkin ovat tukevammalla pohjalla.
Mitä enemmän kipua, sen enemmän tarvitsemme rakkautta.
Joskus ainoa ihminen joka pystyy antamaan tuon rakkauden meille on me itse. Vaikka kaipaisimme ja saisimmekin rakkautta toiselta, vaikka olisimme rakastetumme kanssa ihan kiinni toisissamme tuon toisen antama rakkaus ei välttämättä silti mene perille sinne kipeimpään kohtaan joka tarvitsee rakkauden kasteen eniten.
Vimeyönä minussa nousi paljon surua. Sisäinen lapseni kaipasi menetettyä isää. Tunsin niin suurta surua, että tuntui ettei itku mahdu minusta ulos. Itkin ja kaipasin halausta. Niinpä otin itseni halaukseen. Kiedoin käsivarret ympärilleni ja halasin lämpimästi ja lujasti itseäni. Tunsin kuinka olen läsnä itse itselleni ja se oli juuri se mitä tarvitsinkin. Kukaan toinen ei olisi voinut minua surussani yhtä hyvin lohduttaa kuin minä itse. Minä olin siinä. Ja juuri se henkilö jota sisäinen lapseni kaipasikin. Aikuista minääni.
Yöllä näin unen jossa isäni oli tulossa jonkun hautajaisiin. Aamulla koin keventynyttä oloa. Suurempaa rakkautta. Kiitollisuutta. Toivoa. Olin surusta kevyempi.
Suru lyijyn raskaana lantiolla
Asevyö pudotettu
Joskus tunnemme epäreiluutta siitä ettemme saa ulkopuolelta sitä tukea mitä kaipaamme. Minäkin tunsin ennen niin. Mutta nykyään tiedän etten tarvitse kenenkään muun tukea parantaakseni haavoittuneita kohtia. Tarvitsen kyllä muita ihmisiä, mutta he eivät voi koskaan parantaa sisäisiä tuskiani. Sisäinen työ on tehtävä itse.
Joskus tarvitsemme rinnallakulkijan, joka vie kipukohtien äärelle, koska matka niiden äärelle on todella pelottava. Tiedämme alitajuisesti millaisia kipuja niiden äärellä joudumme kokemaan, siksi emme haluaisi tehdä tuota pyhiinvaellusmatkaa vapaaehtoisesti. Siksi sen aloittaminenkin herättää suurta vastustusta. Keksimme tekosyitä miksemme lähtisi sille matkalle. Väistämme. Ja samalla kärsimme.
Toivon mukaan kuitenkin uskallemme lähteä tuolle matkalle ja löydämme hyvän saattelijan, koska tuo matka on elämämme tärkein. Noiden kipujen äärelle on varastoitunut niin paljon tunnenergiaa ja jos emme vapauta sitä, käymme puoliteholla. Itse haluan elää täyttä elämää. Haluan vapauttaa tunteeni jotka liittyvät menneisyyden tapahtumiin. Siksi kuljen matkan puolitiehn itseäni vastaan ja rukoilen usein voimia ja kykyjä tehdä se. Saada tarvittava apu.
Jokainen kipeä muisto ansaitsee ja tarvitsee tulla nähdyksi rakkaudessa.
Tunteet eivät elä ajan tai järjen mukaan. Ne ovat niin kauan varastoituneena kuin ne kohdataan. Ja minussa on vielä kohtia joiden äärelle en ole pysähytnyt rakkaudella. On aika lunastaa nämäkin olemuspuolet kotiin, minuun. Kaikella rakkaudella itseäni kohtaan.
Kysymys ei ole siitä, että keskittyisimme vain siihen mitä kaikkea kamalaa olemme elämässämme kokeneet. Tai jäisimme kiinni traumaattisiin kokemuksiin. Vaan siitä kuinka lempeästi ja rakkaudellisesti voimme näitä kokemuksia nyt katsoa. Miten paljon meissä on rakkautta ja turvaa kohdata tosiasiat menneestä.
Ikäviin kokemuksin liittyy paljon häpeää, pelkoa, vaille jäämistä, yksinäisyyttä, kipua, surua ja vihaakin. Voimmeko ottaa kaikki nuo kivut syliimme rakkaudella? Halata itseämme myötätunnolla. Onko kaikkein epätoivotuimmatkin tunteet meissä tervetulleita itsellemme? Pystymmekö näkemään elämämme rakkauden silmin? Siinä mitataan paranemista.
Kaikki mitä tunnet tunne rakkaudella.
Jos torjumme kokemuksiamme ja tunteitamme torjumme samalla itseämme. Yhtä paljon meissä on rakkaudesta vajaita osia kuinka paljon hyljeksimme tiettyjä asioita meissä.
Ota vihasi syliisi. Ota pelkosi ja epätoivosi syliisi. Ota se kaikkein inhottavinkin tunteesi rakkaudella syliisi kuin pieni itkusta sekaisin oleva lapsi. Voitko todella syyttää itseäsi sitä mitä tunnet? Voisitko syyttää tuota lasta joka opettelee elämään tunteidensa kanssa?
Jotkut tunteet meistä ovat syntyneet juuri tuollaisessa iässä jolloin emme osanneet käsitellä niitä. Siksi ne elävät yhä meissä. Vauva-aikaisista kokemuksista lähtien. Lapsuuden tunnemuistot elävät meissä. Yhtälailla kuin aikuisuudessa koetut kivutkin, lapsuuden aikaiset puolitiehen jääneet tunneprosessit pitää viedä päätökseen. Varsinkin ne kipeimmät. Joilla on eniten vaikutusta elämäämme.
Aikuisena olemme prosessoineet tunteitamme, käyneet läpi erot ja surut. Mutta onko sisäinen lapsesi saanut tarvittavan tuen omille tunneprosesseilleen. Joskus siihen riittää hetkikin kun pysähdymme kuulemaan sitä pientä ihmistä meissä, johon joskus sattui mutta hän koitti piilottaa kipunsa pärjäämisen ja urheuden taakse. Ehkä silloin ei ollut muuta vaihtoehtoa. Mutta tänään on. Sinä olet siinä, itseäsi varten. Tuota pientä lasta varten. Juuri nyt. Kivun lähde on enää muisto. Mutta kipu on niin kauan kipua kunnes se saa rakkautta ja huomiota.
Voitko kutsua itsesi rakkaudella kotiin nyt?
Tämä ajatus on kaukana positiviisen ajattelun toksisuudesta. Ei ole tarkoitus liimata ikävien tunteiden päälle jotakin positiivista. Ei mätää haavaa saa piiloon kauniilla keijulaastarilla. Se on todettava, tutkittava, hoidettava. Puhdistettava. Ja aikanaan se paranee. Mieluiten ilman laastaria. Kun haava saa hengittää se paranee nopeammin.
Saako sinun haavasi ja kipusi olla olemassa? Saavatko ne ilmaa sinussa kaikella rakkaudella? Vai koitatko tukahduttaa niitä pois näkyvistä selityksillä, järjellä, peitetarinoilla, tekosyillä tai kiireellä.
Masennus ja jaksamattomuus voi johtua paljon tukahdutetuista tunteista.
On vaikea ottaa itselleen aikaa pelkästään itkeäkseen. On niin paljon kaikkea muuta. Elämää, lapsia, työtä, harrastuksia, velvollisuuksia. Mutta sinä olet elämäsi tärkein keskushenkilö ja kun otat aikaa itsellesi vapauttaaksesi tunteitasi, antaaksesi tunteidesi elää ja hengittää vapaasti sinä saat elinvoimasi takaisin. Tunteiden takaa.
Ehkä joku joskus on sanonut, että vanhat asiat on jätettävä taakse ja jatkettava elämää. Totta! Mutta se ei onnistu mätivän haavan kanssa pieni laastari sen peitteenä. Haava on auki ja joskus sen äärelle on palattava hoitamaan se loppuun.
Lue myös artikkelini:
Kuinka parannetaan rakkaudettomuus itsessä?
Traumasta toipuminen vaatii turvaa
Mitä vähemmän yrittää paeta menneisyyttään sitä enemmän on voimaa tässä hetkessä
Tositarina taakkasiirtymän katkaisemisesta – Ukko Kärkkäinen kirjoitti itsensä ulos isänsä sotakokemusten jättämistä kauhuista
Kun yhteys on katki, maailma on rikki
Tommy Hellsten: ”Ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.”
Aito sisäinen turva sallii myös herkkyyden ja haavoittuvuuden näyttämisen
Mustasukkaisuudesta puhutaan yleensä hyvin epätoivottuna ilmiönä. Sillä on samankaltainen tabu maine kuin lähisuhdeväkivallalla. Vaikeista tunteista ja kokemuksista pitäisi kuitenkin voida vapaasti puhua, jotta niiden otteesta voisi päästä irti ja eheytyä. Mustasukkaisuuden tunteella peitettyjä tunnehaavoja olisi hyvä oppia tunnistamaan jotta niitä voisi eheyttää. Olisi tärkeää ymmärtää mistä mustasukkaisuus syntyy, mistä se juontaa juurensa. Millaisia haavoittuvia kohtia meissä painellaan kun tunnemme mustasukkaisuutta ja miksi jotkut kokevat voimakkaampaa mustasukkaisuutta kuin toiset? Näistä ei mielestäni puhuta juuri ollenkaan. Mustasukkaisuutta ei yleisestikään pidetä sellaisena ilmiönä jota pyrittäisiin paljoakaan ymmärtämään.
Liian usein trauman kokenut alkaa kantaa rajoittavaa ja itseä pienentävää häpeää kokemuksistaan. Jos trauman on aiheuttanut toinen ihminen tämän tekijän häpeän ja syyllisyys siirtyy uhriin. Kun asioista uhkaillaan tai pyydetään vaikenemaan, uhri niin tehdessään, alkaa kantaa tekijänsä häpeää.
Varsinkin lapsena on erittäin herkillä lukemaan vanhempiensa ja läheistensä tunnetiloja. Sitä koittaa sopeutua vallitseviin olosuhteisiin jotta voisi kokea rakkautta ja hyväksytyksi tulemista. Kun lapsi alkaa sopeutua epäterveeseen ympäristöön omia tarpeitaan sivuuttaen häpeä menee syvälle persoonaan ja se voi vaikuttaa sieltä hyvin pitkälle aikuisikään, joskus jopa loppuelämän jos siitä ei tule tietoiseksi.
Vanhemmuus herättää suuren rakkauden. Suuremman kuin ehkä ennen on koskaan elämässään saanut kokea. Tuon rakkauden myötä meistä nousee myös paljon pelkoja ja menneisyyden kipuja. Kun saamme lapsen, meistä ei tulekaan täydellisen ihmisen perikuvaa vaikka olimme ehkä niin visioineet, vaan jatkamme matkaa edelleen keskeneräisyyden vuoristoradassa. Vanhemmuus saa keskeneräisyytemme näkyviin vielä aiempaakin selkeämmin ja se voi olla vaikeaa hyväksyä.
Kun jonkun niin suloisen ja rakkaan elämä on käsissämme nousee myös isoja pelkoja ja sen myötä meistä tulee esille paljon herkempiä ja haavoittuvampia kohtia kuin uskoisimmekaan. Vanhemmuus voi nostaa näiden haavoittuvien kohtien päälle defenssit joiden kanssa saattaa olla itsekin ymmällään. Oma riittämättömyys, avuttomuus, tunnelukot ja vajeet tulee esille.
Vanhemmuudessa olemme samanlaisten tunnevoimien armoilla kuin aiemminkin sillä erotuksella, että tunnevomat ovat valtavasti voimakkaampia lapsen saaamisen myötä. On myös ehkä vähemmän mahdollisuuksia pitää yllä strategioita noiden tunteiden kontrolloimiseen vähäisten yöunien ja oman ajan puutteen vuoksi. Suojaukset murenevat vanhemmuudessa jolloin tunteet nousevat herkemmin pintaan.
Tämä voi olla ihmisenä kasvamisessa erittäin hyvä asia. Saamme tilaisuuden katsoa omia kipujamme rehellisesti ja parantua menneestä. Se voi olla myös rikkovan tuntuinen kokemus jos ei pysy perässä mitä itsessä tapahtuu tai ei tiedä mitä tilanteessa voisi tehdä. Omista tunteistaan tietoiseksi tuleminen on ensimmäinen askel niiden muuttamiseen ja se on tärkein hetki. Askel kerrallaan voi oppia uusia toimintamalleja kun oppii ymmärtämään itseään.
Traumatisoitunut ihminen ei koe kehossa olemista turvalliseksi. Hän voi vältellä kehollista läsnäoloa alitajuisesti, koska hänessä on tieto siitä, että kehossa oleminen on vaarallista. Yhteys kehoon on traumatisoituneelle sama kuin polku takaisin menneen painajaismaisiin kokemuksiin. Kun kehollisuutta aletaan vahvistaa tunteille tulisi olla tila ja ympäristöstä saatavilla turvallista tukea prosessiin. Jos se ei toteudu tai siitä ei ole mitään kokemusta ihminen voi sulkea kehoyhteyden kokonaan. Pahimmillaan kehollisuutta välttelevä käytös alkaa ohjata hänen koko elämäänsä.
Yksi lempihetkistäni on se kun saan transformoitua tunteen johonkin uudelle tasolle. Nykyään se käy yhä helpommin ilman suurempia vastusteluja mutta aina ei todellakaan ole ollut näin. Matkan varrella sitä on kuitenkin oppinut, että pysähtymällä ja kohtaamalla tunteen sen viisaus transformoituu nykyhetken kokemuksellisuuteen ja lakkaa vaikuttamasta negatiivisesti jatkuvasti taustalla luoden tilanteita ja kokemuksia jota en toivoisi edes kokevani. Tunteen muuttamiseen rittää yleensä vain sille antamani huomio joskus vain pienen hetken.
Onko sinulla unelma? Se on ehkä jokin visio mitä olet suunnitellut jo pidempään? Tai ehkä saat pienempiä ideoita useinkin jotka kuitenkin jäävät toteutumatta? Ajatteletko ettei juuri sinulla ole rohkeuta toteuttaa ideaasi vaikka se olisikin täysin mahdollinen muuten? Tai ehkä koet voiman tunnetta, että jonakin päivää teet sen mutta tuo päivä jossain tulevaisuudessa on se turvallinen vyöhyke jolle voit heittää suuret suunnitelmasi koskaan niihin tarttumatta…
Tiedätkö mikä kumma saa sinut käyttäytymään niin? Se ei välttämättä ole pelko vaikka niin saatat ajatella. Pelon taakse saattaa jäädä lymyämään suuren varjon heittävä mutta kooltaan usein mitätön häpeä.
Olemme tottuneet ratkaisemaan asioita ulkoisen maailman kautta. Meitä on myöskin aina ohjattu siihen. Harva neuvoo kääntymään sisimpäämme jotta voisimme ratkaista haasteitamme. Ei siis ihme, että luontaisesti ajatus ohjautuu aina hakemaan vastausta ulkoapäin. Voi olla myös hyvin vaikea uskoa ja ymmärtää, että miten ulkoisessa maailmassa esiintyvät haasteet voisivat ratketa pelkästään sisimpäänsä tukailemalla. Oman kokemukseni mukaan ulkoisen maailman kokemukset ovat usein heijastus sisimmästämme. Ja mitä enemmän ratkaisen sisäisiä ristiriitojani ulkoisekin olosuhteet muuttuvat.
Newer Posts