Paljon puhutaan vanhempien tiukemmasta rajojen vetämisestä ja siitä pitäisikö olla antamatta lapselle periksi asioissa vai ei ja miten paljon. Näissä keskusteluissa ollaan yleensä sellaisella tasolla, että tunnepuoli jää kokonaan syrjään ja puhutaan vaan asioista ja tilanteista ulkokohtaisesti, mutta lopultakaan niistä ei mielestäni edes ole olennaisesti kyse. Itse näen asian hiukan eri kulmasta. En usko, että on kyse niinkään asioista ja tilanteista vaan siitä miten kohtaamme ne yhdessä.
*Kaupallinen blogiyhteistyö: Leikkiluola
Leikkiluola on maanalainen helmi lapsille. Se on ympäri vuoden viikon jokaisena päivänä auki oleva leikkipaikka ja sijaitsee Helsingin Hakaniemessä torin alla. Leikkiluola on niin ovelassa paikassa, että en tiennyt sen olemassaolosta pitkään aikaan mitään vaikka se on ollut toiminnassa jo 11 vuotta. Itse kuulin siitä vasta viime kesänä.
Maanalaisesta leikkipaikasta vihjaa kauppahallin takana sijaitseva lasinen pömpeli jonka ikkunoissa lukee LEIKKILUOLA. Kun astut lasiovista sisään ja loikkaat hissiin, päädyt lasten yhdenlaiseen lasten paratiisiin. Ainakin meidän porukan lapsilla oli suu korvissa siitä asti kun päästiin paikalle. Sitä iloa ja riemua oli ihana katsella.
En ole onnistunut tekemään lapselleni maailmasta turvallisempaa, parempaa, vaarattomampaa tai siloitellumpaa paikkaa kuin se on. Eikä se mielestäni ole tehtävänikään. Olen onnistunut äitinä mielestäni yhdessä asiassa – sallimaan lapseni tunteet. Tehtäväni on tukea lastani olemaan oma itsensä. Tehtäväni on hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. Tässä olen mielestäni onnistunut tähän mennessä hyvin. Olen oppinut ja onnistunut kuuntelemaan lapseni tunteita paremmin, koska olen opetellut kuulemaan ja kunnioittamaan ensin omia tunteitani.
Niin meillä kuten muissakin perheissä on saatu itkupotkuraivareita ja kiukuteltu. Se kuuluu elämään. Elämä on tunteiden koko kirjo. On erittäin luonnollista, että ihmisyyteen kuuluu aivan alkumetreiltä saakka epäonnistumisen ja tyytymättömyyden tunteita. Kaikenlaisia tunteita surusta iloon ja kaikkea siltä väliltä.
Kaupallinen blogiyhteistyö: Satuhieronta – Tarina ja Kosketus Oy
Suurin osa vanhemmista tietää varmasti sen, miten villiäinen valtaa useimmat lapset kun nukkumaanmenoaika alkaa lähestyä. Ainakin meillä hyvin usein meinataan alkaa rakentaa majaa tai muuten vaan riehua kun pitäisi lähteä hammaspesulle. Aina ei ole helppo löytää rauhoittumiskeinoja varsinkin jos itselläkin on ollut stressaava tai kiireinen päivä. Meillä on rauhoittumiseen käytetty joskus lapsille sopivia meditaatioita ja äänirentoutusta.
Vanhin poika pyytää usein hierontaa ennen nukkumaanmenoa ja se on viisas tapa rauhoittua koska kosketus rentouttaa. Hieronta tuntuu hyvältä kaiken ikäisistä mutta isommat lapset osaavat pysyä paremmin paikallaan kun pienimmille se voi joskus olla vaikeampaa. Ajatukset ja mielenkiinto pomppii nuoremmilla helposti asiasta toiseen kun lapsi tarkkailee ympäristöään. Satuhieronta onkin oivallinen tapa varsinkin pienille lapsille saada heidän huomionsa keskittymään ja mieli rauhoittumaan ylimääräisistä ärsykkeistä. Satuhieronnassa yhdistyy leikki, mindfulness ja iltasatu.
Lapselle on pidettävä rajat. Se on selvä. Rajat luovat turvallisuutta ja parhaimmillaan ne tukevat sisäisen turvallisuuden tunteen kehittymistä koko elämän pohjaksi. Moni vanhempi haluaa oppia myönteisiä kasvatuskeinoja tinkimättä kuitenkaan säännöistä. Se voi olla vaikea yhtälö jos oman lapsuuden aikaiset kokemukset puskevat pintaan tahtomattaankin. Silloin tulee tarkoittamatta toteuttaneeksi juuri sitä mallia mitä ”ei missään nimessä halunnut.” Arki tarjoaa meille kuitenkin loputtamat mahdollisuudet oppia toimimaan toisella tavalla. Sitä täytyy vain haluta ja harjoitella. Ja onneksi siihen on myös apuja saatavilla.
Itse vanhempana tahdon tukea lastani voimautumaan omana itsenään, säilyttämään oman henkensä ja tahtonsa. Kuitenkin niin, että sopu säilyy talossamme ja voimme elää yhdessä toisiamme kunnioittaen. Koen että myönteiset kasvatuskeinot ovat tässä pääroolissa. Niistä voi halutessaan oppia lähestulkoon joka päivä jotain, kuuntelemalla lastaan ja oppimalla itsestään uusia asioita.
Tämä on Uuden ajan yrittäjät- haastattelusarjan neljäs osa. Tällä kertaa saan esitellä teille todella tärkeää työtä lasten ja vanhempien parissa tekevän Heli Mäkelän. Heli tuo tunnetaitojen ja läsnäolon tärkeää sanomaa näkyväksi työnsä kautta.
Teemme kesän ja syksyn aikana yhteistyötä Helin kanssa verkkokurssien parissa ja olen todella kiitollinen, että saan olla tuomassa esille Helin tärkeää työtä. Tunnetaidot ovat ne jotka kantavat läpi elämän ja niihin keskitetään mielestäni vieläkin liian vähän huomiota. Ehkä tulevaisuudessa Helin kaltaisten pioneerien avulla tunnetaidot rantautuvat yhä luonnollisemmin enenevissä määrin myös varhaiskasvatuksen piiriin ja jokaiseen kotiin.
Lue Helin itsensä kertomana miten hän onnistui luomaan omien arvojensa mukaisen työpaikan tunnetaitojen sanansaattajana.
Olin muutama päivä sitten kierrätyskeskuksella. Silmiini osui myytävänä olevista kirjoista eräs jonka selkämyksessä luki suurinpiirtein näin ”Kuinka pikkupoikia kasvatetaan?” Ja koska minulla on itsella pieni poika kiinnostuin kirjasta vaikkakin ennakkoluuloisena koska en usko noin sukupuolittuneeseen kasvatukseen.
Tahdon kirjoittaa tämän tekstin koska se on itsellekin ajankohtainen aihe. Tiedän, että kirjoitan tätä yhtä paljon itselleni kuin muillekin. Oivallan aina samalla lisää itsekin kun kirjoitan. Laitan näissä teksteissä likoon oman tunnetyöskentelyni ja itseni, en siksi että olen jotenkin erityinen näissä asioissa vaan siksi, että tiedän juuri sen, että EN ole. Minun on helppo puhua herkkyyksistäni ja ”heikkouksistani”, koska tiedän, että en ole yksin. Tiedän sen, koska kaikki negatiivisimmista tunteista kertovat kirjoitukseni ovat olleet niitä luetuimpia. Haluamme kaikki löytää samaistumispintaa asiohin joissa luulemme olevamme yksin.
Haluamme myös tunnistaa sen mistä kärsimme eniten. Vaikka emme heti osaisi tehdä asioille mitään, tietoisuus siitä, että niille voi tehdä jotain ja se tieto ettemme ole yksin auttaa selviytymään, jopa eheytymään, paremmin. Luulemme ehkä, että kaikki se vaikea jonka olemme kohdanneet erottaa meidät muista mutta lopulta se on juuri se asia jonka kautta voimme luoda yhteyden toisiin, koska kaikilla hmisillä on vaikeita tunteita ja kokemuksia jossain määrin. Ehkäpä siksi ongelmista puhuminen onkin enemmän vallalla kuin positiivisista asioista puhuminen. Jokin tiedostamaton osa haluaa luoda yhteyden muihin, saada sitä kautta helpotuksen. Jokin osa tuomitsee osittain nuo ”heikkouden” tunteemme ja osittain kieltää kärsimyksemme mutta eikö juuri valittaminen ja negatiivista asioista puhuminen ole avunpyyntö ja yritys luoda yhteys toisiin? Sisimmässämme tahdomme silloin ratkaista ongelmamme, haluamme päästä eteenpäin ja puhuminen on yksi tapa. Tahdomme myös tulla nähdyksi. Juuri sen kivun ja tuskan ja epämukavuuden kanssa mikä ei näy ulospäin.
Useat tuntevat olevansa taakkojensa kanssa aivan yksin. Itsekin olen kärsinyt samasta, ja samalla tunnistan sen johtuneen ehkä yleisimmistä tunnelukosta joka meillä suomalaisilla on. Tunnevajeen tunnelukosta. Olen omassa elämässäni päässyt kiinni sen purkamisen avaimiin. Oikeastaan jokainen ihmissuhteeni tähän asti on ollut tuon tunnelukon määrittämä. Olen helpottunut, että olen tunnistanut ja tiedostanut sen jotta se voi myös avautua.
Skeema eli tunnelukko on ikään kuin päivittämätön vanha kartta, jonka mukaan ihminen edelleen aikuisena näkee tilanteet. Kartta on kuitenkin vanhentunut, koska sen ohjaama reitti on syntynyt lapsen tarpeisiin vahingollisissa olosuhteissa. Silloin se on ollut välttämätön, jotta on pysynyt reitillä ja selviytynyt mahdollisimman hyvin. Aikuisuudessa tuo kartta kuitenkin on vanhentunut, vääristynyt ja haitallinen ja ylläpitää kärsimystä elämässä. – Ote Avaamoterapian-tunnevajeen purkamiseen tarkoitetulta verkkokurssilta
Tunteista ei ole ennen ollut lupa puhua. Ne ovat olleet ”turhaa ruikutusta”, heikkouden merkki ja ”turhat tunteellisuudet” on kuitattu sanomalla ”on täällä ennenkin selvitty.” Se on ollut tunteita torjuva selviytymiskeino jota emme välttämättä enää tarvitse. Vaikeina aikoina on ollut kuitenkin toisin. Menneet sukupolvet ovat joutuneet keskittämään kaiken energiansa selviytymiseen ja perustarpeisiin. Tunteista puhuminen ja niiden huomiointi on kuitenkin tie aitoon hyvinvointiin. Nyt meillä on jo siihen myös ”varaa.” Kaikki energia ei mene selvitymiseen. Voimme keskittyä myös henkiseen kasvuun. Tarvehierarkiassa perustarpeet tyydyttyvät, aineellinen hyvinvointi on taattu. Nyt on myös emotionaalisille tarpeille tilaa.
Tunteiden ymmärtäminen ja huomioon ottaminen ei välttämättä silti tule itsestään, vaan se pitää opetella. Emme ole saaneet siihen mallia. Omat vanhempamme saattavat kuulua edelleen siihen sukupolveen joille tunteet ovat sivuutettava ja ohitettava asia. Tunteiden käsittely on vasta nykyaikana tullut enemmän julkisemmin puheenaiheeksi ja se on nostettu esille. Tämä kaikki ”tunteiden kautta oppiminen” on siis oikeastaan aika uutta. Siksi itselleen kannattaa olla hyvin armollinen silloin kun tutustuu omiin tunteisiinsa. Me vasta opettelemme. Saatamme kantaa paljon taakkaa myös menneiltä sukupolvilta joten kaikki tunteemme eivät edes ole välttämättä ”omiamme.” Oma lasti voi olla siis ymmärrettävästi hyvin raskas lasti purkaa, siksikin armollisuutta tarvitaan.
Olen pitänyt itseäni ”yksinäisenä sutena”, ”oman tien kulkijana.” Osaltaan se on varmasti muutoinkin totta, – menen monissa asioissa täysin omia polkujani omien ideoideni johdattamana, mutta se mikä on eristänyt minut täyttämästä syvimpiä tarpeitani on ollut tunnelukon määrittelemää. Ihmissuhteissani on toistunut teema siitä, että jokin mitä kaipaan ei ole tullut kohdatuksi. Toistan ikään kuin sitä samaa kaavaa mitä olen oppinut toistamaan. Minulla on tarve tulla nähdyksi tunteineni ja kaipaan yhteyttä mutten ole osannut sallia sitä tapahtuvaksi jollain syvällä tasolla. Olen oivaltanut sen nyt johtuvan siitä, että tunteista ei ole tosiaan puhuttu, ja ne ovat kuitenkin meidän perustarpeitamme myös. Samalla tavalla kuin fyysiseen hoivaan, meillä on tarve tunneyhteyteen.
Jos aikuinen ei ole yhteydessä omiin tunteisiinsa, hän ei osaa olla sitä lapselleen. Tai jos aikuinen suojelee itseään omilta tunteiltaan, hänen täytyy suojautua myös lapsen tunteilta kontrolloimalla niitä tai ohittamalla ne. Silloin lapsi ei saa kokemusta kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta tunnetasolla. Tätä me kuitenkin kaikki kaipaamme, vaikka emme sitä edes ymmärtäisi kaivata. Kaipaamme yhteyttä. On tutkittu että yhteyden kaipuu on myös suurin syy riippuvuuksia aiheuttavalle käytökselle. Alkoholi tai huumeriippuvaista ihmistä pidetään usein ”kakkosluokan kansalaisena” ja eristämme hänet yhteiskunnasta vaikka juuri hän on ehkä se joka kaipaa eniten yhteyttä.
Tunnevaje muistuttaa paljon hylätyksi tulemisen pelkoa, mutta se on enemmän painottunut nimenomaan omien emotionaalisten tarpeiden pois sulkemiseen. Omia emotionaalisia tarpeita ei ole lapsena täytetty, joten et osaa niitä aikuisena tunnistaa. Kuitenkin sisäisesti olet ”yksin”, voit olla masentunut ja katkera.
– Ote Avaamoterapian-tunnevajeen purkamiseen tarkoitetulta verkkokurssilta
Olen tuntenut kaipaavani jotakin mutta koska minulla ei ole konkreettista kokemusta siitä en edes tiedä täysin mitä se käytännössä on. Olen yrittänyt täyttää tyhjiötä epäolennaisilla tavoilla. Myös riippuvuuksilla. Kirjoitan tätä tekstiä myös itselleni ymmärtääkseni ja ottaakseni vastuun omasta elämästäni. Olen nyt se aikuinen joka voi ratkaista oman elämäni asiat. Pystyn nyt antamaan itselleni sisäistä turvaa. Sen sijaan että itkisin tyhjällä kaivolla janoani mietin ratkaisuja kuinka voisin saada vettä jos tuo kyseinen kaivo on tyhjä. Tiedän että maailmassa on vettä joten miksi surkuttelisin ja hukkaisin enempää energiaa tyhjällä kaivolla? Tunnelukko on siitä salakavala, että olen tiennyt kaipaavani jotain ja pyytänyt sitä mutta en ole tuntenut saavani enkä edes osannut vastaanottaa sitä. Olen myös kokenut yksinäisyyttä mutta en ole osannut kurkottaa muita kohti. Tunnelukko on pitänyt minua otteessaan.
Nyt kun löydän avaimet tämän tunnelukon purkamiseen tiedän, että ulkoinen maailmakin alkaa näyttäytyä toisin. Avaimet on itsessä vaikka pelkästään yksin harvoin pääsemmekään eteenpäin. Siksi toivonkin, että jos myös sinä tunnistit itsessäsi tunnevajeen-tunnelukon niin lähtisit aktiivisesti etsimään apua ulkopuoleltasi päästäksesi tästä itsesi eristävästä tunnelukosta vapauteen. Ja että voisit saada sen yhteyden jota niin kaipaat. Maailmassa on yhteyttä, meidän tulee vain avautua sille.
Tämä tunnelukko voi olla todella syvällä jolloin olemme ikäänkuin ottanut sen osaksi identiteettiämme kuten se, että ajattelemme olevamme ”yksinäisiä susia.” Tuomittu kulkemaan yksin omia polkujamme, niin ettei kukaan voi ymmärtää meitä. Ehkä osittain nautimme, ehkä osittain kärsimme siitä mutta tunnelukon tunnistaa siitä että kaipaa jotain mitä ei ehkä osaa edes nimetä. Tuntee vain, että ihmissuhteet jää aina jollainlailla vajaaksi. Kun tunnelukon on saanut purettua myös ihmissuhteemme muuttuu, koska olemme itse muuttuneet. Avaamoterapia tarjoaa tähän yhdenlaisen syvällisen työkalun verkkokurssin muodossa. Kun aloitat käymään tätä matkaa itsesi kanssa myös avaamoterapian terapeutti Anneli Pohjola on kanssasi tukenasi koko tuon matkan. Voit saada tämän kurssin avulla paljon vapauttavia oivalluksia. Suosittelen sitä lämpimästi.
TUNNEVAJEEN TUNNELUKKOVERKKOKURSSI ENNAKKOMYYNTI
*Saat ennakkomyyntihinnasta 10% alennuksen koodilla maijutv12
Tunnevajeen tunnelukkokurssi on nyt ennakkomyynnissä hintaan 49e
17.12.2017 saakka. Saat kurssista heti kaksi ensimmäistä osiota.
Loput kurssista avautuu 18.12. Kurssin hinta on 18.12 alkaen 87euroa.
OSTA KURSSI TÄSTÄ
*Affiliate
Olen huomannut että taaperomme on ollut usein levoton kanssani. Isän viereen hän nukahtaa nopeasti ja yöimetyksen lopettamisen jälkeen minun kanssani siinä on voinut kestää joskus tunti, kaksikin. Muutaman kerran lapsi on kuitenkin nukuttaessani häntä simahtanut salamana, aivan epätodellisen nopeasti ja olen niissä hetkissä jäänyt miettimään mitä olen tehnyt toisin. Rupesin tarkkailemaan tilanteita, ja omaa toimintaani.
Kun olin rauhallinen ja keskittynyt läsnäolevaan hetkeen se energia tarttui lapseenkin. Lapsenkin levottomuus katosi. Ja kun olin levoton, niin oli lapsenikin. Tajusin koko ajan selkeämmin että lapsi reagoi minun levottomiin ajatuksiini. Jos pyörittelen päässäni omia tekemisiäni ja malttamattomana kiirehdin ajatuksissani ”nuku nyt, nukkuisitpa jo” niin lapsi ei nuku varmasti! Hetkissä joissa olen pystynyt olemaan läsnä nukutushetkessä, en missään muualla ajatuksin tai energioin, lapsi on nukahtanut levollisena viereeni hyvin nopeasti. Olen seurannut tätä jonkin aikaa enkä usko että kyse on mistään sattumasta. Niin loogisesti oma levottomuuteni/rauhallisuuteni vaikuttaa lapseenikin.
Elämässä on tapahtunut viime aikoina isoja, pitkään hauduteltuja ja kaivattuja muutoksia. Päätimme muuttaa mieheni kanssa erilleen mutta ratkaisu ei todellakaan syntynyt yhdessä yössä eikä sen tekeminen ollut mitenkään helppo. Vaikeita asioita oli kuitenkin liikaa ja kaipasin jo kauan latautumispistettä, en pakenemispistettä vaan sellaista paikkaa jossa voin todella välillä hengähtää. Alkuasetelma suhteessamme oli jo sellainen ettei se toiminut kannaltani. Yritin kuitenkin sopeutua mutta vaikka kaikkeen tottuu niin se ei välttämättä kannata. En sopeutunut mieheni ja hänen entisen vaimonsa asuntoon enkä asuinpaikkaan. Olen kuullut monilta äitipuolilta samaa, on vaikea sopeutua toisen vanhaan, ja pahimmassa tapauksessa, kuten itsellänikin se välillä oli, eletään yhdessä todella ahdistuneena. Joskus itkin kun tulimme kotiin. Omaan ahdistukseeni vaikutti hyvin monet tekijät. Lopulta uuvuin kokonaan. Oli pakko alkaa ajatella itseä, ihan lastenkin vuoksi. Itsellenihän ei ole ihan helppoa olla ”itsekäs” mutta kovan koulutuksen jälkeen sain siitä sentään jotain oivalluksia jotka nyt tuntuvat siivittävän koko perheemme hyvinvointia uuteen uskoon.
Newer Posts