Vanhemmuus herättää suuren rakkauden. Suuremman kuin ehkä ennen on koskaan elämässään saanut kokea. Tuon rakkauden myötä meistä nousee myös paljon pelkoja ja menneisyyden kipuja. Kun saamme lapsen, meistä ei tulekaan täydellisen ihmisen perikuvaa vaikka olimme ehkä niin visioineet, vaan jatkamme matkaa edelleen keskeneräisyyden vuoristoradassa. Vanhemmuus saa keskeneräisyytemme näkyviin vielä aiempaakin selkeämmin ja se voi olla vaikeaa hyväksyä.
Kun jonkun niin suloisen ja rakkaan elämä on käsissämme nousee myös isoja pelkoja ja sen myötä meistä tulee esille paljon herkempiä ja haavoittuvampia kohtia kuin uskoisimmekaan. Vanhemmuus voi nostaa näiden haavoittuvien kohtien päälle defenssit joiden kanssa saattaa olla itsekin ymmällään. Oma riittämättömyys, avuttomuus, tunnelukot ja vajeet tulee esille.
Vanhemmuudessa olemme samanlaisten tunnevoimien armoilla kuin aiemminkin sillä erotuksella, että tunnevomat ovat valtavasti voimakkaampia lapsen saaamisen myötä. On myös ehkä vähemmän mahdollisuuksia pitää yllä strategioita noiden tunteiden kontrolloimiseen vähäisten yöunien ja oman ajan puutteen vuoksi. Suojaukset murenevat vanhemmuudessa jolloin tunteet nousevat herkemmin pintaan.
Tämä voi olla ihmisenä kasvamisessa erittäin hyvä asia. Saamme tilaisuuden katsoa omia kipujamme rehellisesti ja parantua menneestä. Se voi olla myös rikkovan tuntuinen kokemus jos ei pysy perässä mitä itsessä tapahtuu tai ei tiedä mitä tilanteessa voisi tehdä. Omista tunteistaan tietoiseksi tuleminen on ensimmäinen askel niiden muuttamiseen ja se on tärkein hetki. Askel kerrallaan voi oppia uusia toimintamalleja kun oppii ymmärtämään itseään.
