Pelkästään jo trauma sanana, herättää monelle epämiellyttävän tunteen. Trauma on ehkä totuttu ymmärtämään ylitsepääsemättömän vaikeana, kivuliaana ja erittäin epätoivottuna asiana. Ajatellaan, että trauma kokemuksena on pilannut elämän. Traumaa pidetään usein heti traagisena elämäntapahtumana, sellaisena mitä mieluummin olisi ajattelematta. Ja niinhän se myös onkin.
Mutta trauma voi olla myös paljon hienovaraisempi asia kuin selkeä yksittäinen kohtalokas ja vaurioittava elämäntapahtuma. Traumaattiset kokemukset voivat olla niin jatkuvia, arkiseen elämään soluttautuvia, ettei niitä kyseenalaista tai erota. Traumatisoiva elämä on jotain mihin tottuu ja alkaa pitää normaalina. Traumaa ei erota itsessään, jos se on sellainen olemisentila mihin on joutunut kasvamaan.
Traumaa ei ehkä erota siksikään, ettei ole koskaan osannut ajatella olevansa traumatisoitunut. Omassa elämässä ei ehkä ole yksittäistä selkeää tapahtumaa, mistä traumatisoitumisensa voisi selkeämmin tunnistaa. Mutta ihminen on voinut traumatisoitua pitkällä aika välillä kohtelusta, jota oppi pitämään normaalina.
Traumaa pidetään edelleen vain harvoille kuuluvina ja vaiettavana aiheena, siksi traumasta olisi hyvä puhua enemmän. Koko termi pitäisi mielestäni arkipäiväistää, jopa neutralisoida, että mahdollisimman moni tunnistaisi trauman vaikutukset omaan elämäänsä. Ennakkoluulot trauma-sanaa kohtaan, saattaa estää ihmistä liittämästä sitä itseensä.
Koska trauma voi tulla myös perimässä, ylisukupolvisena, omien esivanhempien elämäntapahtumista, niin todennäköistä on, että suurimmalla osalla enemmistössä on trauma. Onhan tieteellisesti todennettu ja tutkittu, että käsittelemätön trauma voi periytyä 4. sukupolvea eteenpäin. Itse olen sitä mieltä, että perimälinja traumassa jatkuu todennäköisesti vieläkin pidemmälle. Tiede ei vielä ole vain sitä pystynyt todentamaan. Trauma siis koskettaa meitä kaikkia jollain tavoin.
Trauma kuuluu eräällä tavalla ihmisyyteen. Ja kun sen hyväksyy, voi siitä myöskin vapautua. Jokainen traumatietoinen ihminen lisää omassa sukulinjassaan tervehtymisen vaikutusta. Aivan kuin vaikeneminen lisää taakkaa. Vaikutus on molempiin suuntiin.
Traumatietoisuus on paitsi yksilö- ja sukutasolla tärkeää, myös organisaatioissa ja yhteiskunnassa merkittävä asia. Kun ihminen valveutuu omalle sensitiivisyydelleen ja traumasta johtuvien selviytymismekanismien suhteen, hän on sitä todennäköisemmin ymmärtäväisempi ja myötätuntoinen muita ihmisiä kohtaan. Kun ymmärrämme oman kokemuksen kautta, miltä jokin asia tuntuu, meissä herää ymmärrys toista ihmistä kohtaan. Siksi esimerkiksi hoitoalalle tarvitaan erittäin kipeästi traumatietoisuutta. Ei riitä, että hoitava taho on lukenut ja kirjanoppinut. Tarvitaan myötätunnon ja kohtaamisen kulttuuria jossa tulemme toisillemme nähdyiksi. Se on paranemisen edellytys.
Tunteiden välinen todellisuus on aineeton, energiatason todellisuus. Ja se ilmenee kehollisena kokemuksena. Ymmärtääksemme itseämme meidän tulisi ymmärtää paitsi omien elämäntapahtumien vaikutusta itseemme, myös oman sukumme tapahtumia, sekä myös kollektiiviesti kulttuuria jossa elämme. Trauma kätkeytyy monesti kulttuuriseen normatiiviseen käyttäytymiseen. Sitä mitä on pidetty aikojen saatossa normaalina ja arkipäiväisenä, voikin havahtua ymmärtämään traumasta johtuvana käytöksenä. Yhtenä esimerkkinä voidaan nostaa esille alkoholismi.
Alkoholismi on tapa jolla traumatisoituneessa kulttuurissamme monet oireilee. Meidän ei tulisi hoitaa alkoholismin suhteen pelkästään yksilön oirehdintaa, vaan ymmärtää syvemmältä kohtaamisen kulttuuriamme ja sen vaillinaisuutta. Kulttuuri jossa tunteet ohitetaan usein heikkoutena oireilee alkoholismilla turruttaakseen itsessään sen mikä on luonnollista ja olennaista ihmisen elämässä. Tunteet kuuluvat elämään. Mutta jos ympäristössä ei olla avoimia puhumisen ja tunteiden jakamisen ja kohtaamiselle, ihminen on kovin yksin. Selviytymiskeinoksi voi jäädä tarttua pulloon, ja turruttaa tunteensa edes jotenkin.
Moni on traumatisoinut sen seurauksena, ettei omia tunteita ole omassa kasvuympäristössä sallittu. Tällainen traumatisoituminen on niin laajaa, että sitä pidetään jopa normaalina. On normaalimpaa peittää tietyt tunteensa kuin olla avoin niiden suhteen. Peitteleminen johtaa kuitenkin trauman kätkeytymiseen ja jatkumoon, sukupolvia eteenpäin. Kohtaaminen ja puhuminen taas on avain trauman raukeamiseen.
Trauman purkamisessa on olennaista tulla kohdatuksi ja nähdyksi. Ja saada olla juuri se joka on. Traumasta voi vapautua tuntemalla kaikki tunteensa, juuri ne piilotetuimmatkin. Jotta voisime kulttuurisesti vapautua trauman otteesta, tunteista puhumisen kulttuurin on vapauduttava.
Traumasta vapautunut ihminen on aidosti ja autenttisesti se joka hän on. Trauman hallitsema ihminen esittää olevansa jotakin muuta ja häpeää omia olemuspuoliaan. Kun olemme lapsia, olemme vielä vapaita, ja yhteydessä ydinminuuteen. Matkan varrella tapahtuu jotain, joka saa meidät peittämään itseämme. Se on traumaa. Ihminen joka on sisimmässään vapaa olemaan oma itsensä on vapautunut traumastaan ydinminuuteensa. Elämä aitona omana itsenä rakastettuna ja kannateltuna on terveyttä puhtaimmillaan. Kun katson kulttuuriamme ja sen vaille jääneisyyttä, joka ilmenee mm. kansallisena kateutuna, näen, että olemme melko kaukana vielä paranemisesta. Siksi traumasta puhumista on normalisoitava ja arkipäiväistettävä, jotta yhä useampi tunnistaisi kärsivänsä traumasta ja oppisi vapautumaan siitä.
Olen kertonut ihmisille kirjoittavani ensi keväänä kirjan. Tietenkin silloin kysytään heti kirjan aihetta. Ja kun vastaan kirjani kertovan traumasta ja sen hoitamisesta, saan usein pahoittelevan ja osaaottavan vastaanoton. Jotkut ihmiset eivät osaa suhtautua kirjan aiheeseen ollenkaan. Olisi paljon helpompaa kertoa kirjoittavansa fiktiivistä romaania tai runokokoelmaa. Mutta juuri siksi on niin tärkeää, että kirjoitan kirjan nimenomaan tästä aiheesta. Olen jo parisen vuotta aavistellut, että trauma aiheena tulee olemaan kuin megatrendi lähivuosina. Yhä useampi ihminen tulee tietoiseksi omasta traumatisoitumisestaan ja haluaa parantaa itsensä.
Trauma aiheena ei oikeasti ole millään tavalla häpeällinen, leimaava tai huono. Puhumattomuus ja keinottomuus traumanhoidossa on vain saanut sen tuntumaan siltä. Onneksi ajat muuttuvat.
Lue myös artikkelini:
Sisäisen turvan tunteen vahvistaminen -verkkokurssi
Trauman takana on ihminen; dissosiaatioista vapauteen
Traumaattiset kokemukset muuttuvat usein uhrin häpeäksi
Trauma on se mitä koit, ei se joksi synnyit
Kohtaamaton trauma luo kuilun yhteyteen ihmisyydessä
Sisäinen turvattomuus naamioituu defensiivisyyden ja pärjäämisen taakse
Sisäinen turvattomuus vie voimavaroja
Traumatisoitunut tuntee turvattomuutta kehossaan; Näin vahvistat kehoyhteyttä ja sisäistä turvallisuuden tunnetta
Tositarina taakkasiirtymän katkaisemisesta; Ukko Kärkkäinen kirjoitti itsensä ulos isänsä sotakokemusten jättämistä kauhuista
Ylisukupolvisen trauman kohtaaminen
Traumaperäinen stressihäiriö
Kun trauma on kehossa koitamme turhaan korjata mieltämme
0 kommenttia