Trauma on se mitä koit, ei se joksi synnyit

Koteloitunut trauma on hyvin usein vaikeampi parantaa kuin jokin selkeä fyysinen vamma. Jotkut fyysiset sairaudet ovat kyllä osittain parantumattomia nykyläääketieteellekin, tai niitä ymmärrettään vasta vähän. Mutta esimerkiksi katkennut jalka on helpompi laittaa kuntoon kuin elimistössä salakavalasti piilotteleva trauma. Vaikka joissain tilanteissa trauman kanssa eläminen on kuin omaisi jonkin fyysiseen rajoitteeseen verrattavan haasteen siitä ei ole helppo puhua. Traumasta on vaikeampi puhua koska sitä ei voi näyttää todeksi tai osoittaa.


Trauma voi olla reagoimatta vuosiin, kun ihminen oppii elämään uomissaan. Ehkä lapsuudesta asti opitut selviytymismekanismit palvelevat pitkälle aikuiseksi asti, eikä omaa ahdistustakaan välttämättä edes huomaa koska omiin vaikeisiinkin olotiloihin voi tottua täysin normaaleina. Ne on oppinut ohittamaan, koska syvällä on uskomus, että on vain pärjättävä. Omille oloille ei voi mitään.

Trauman paranemisessa olennaista onkin oma aktiivisuus. Joskus apua joutuu todella vaatimaan ja siltikin tuntuu kuin huutaisi merellä tuuleen. Ääni katoaa, meren kohina peittää alleen omat tarpeet.
Oman paranemisen aktivoitumisessa on edessä monta henkistä haastetta:

Arvottomuuden tunteet. Olenko avun arvoinen, ehkä joku muu tarvitsee apua minua enemmän?

Tunteiden tunnistaminen. Miksi tunnen mitä tunnen, mistä se johtuu? Voiko sille edes tehdä mitään?

Oikeanlaisen avun löytäminen. Joskus se tuntuu kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Olisi mukava sanoa, että avun saaminen on helppoa, mutta se ei ole. Avun hakemiseen tarvitaan myös voimia jota traumatisoituneella ei välttmättä ole. Voimat menevät perusasioihin ja selviytymiseen. On kohtuutonta, että silloin pitäisi olla vielä voimia taistella itselleen apua.

Omien oireiden vakavasti ottaminen. Kaikkeen tottuun. Ja totutusta tulee tuttua. Voi olla vaikea nähdä, että se mihin on tottunut on täysin kohtuutonta, koska se on jotain minkä kanssa on tottunut elämään aina.

Muutoksen pelko. Vaikeaan ja raskaaseen tottuu, mutta voiko alkaa luottaa ja tottua myös hyvään ja keveään?

Listaa voisi jatkaa pidempään. Monet esteet ovat tottumisessa, ja tiedostamattomassa. Kun on tottunut ohittamaan itseään sitä voi aina jatkaa vielä päivän, viikon, kuukauden, vuoden… Lopulta itsensä ohittamisesta tulee koko elämä. On vaikea luopua vanhasta, kärsimystäkin aiheuttavasta elämäntavasta ohittaa itseään, koska siitä luopuminen voi olla pelottavaa. Silloin on tutustuttava itseensä selviytymismekanismiensa takana. Kuka minä olen terveenä, hyvinvoivana, itsestä huolta pitävänä, omia rajoja kunnioittavana ihmisenä? Tuo tutustumisprosessi voi olla henkisesti vaativa ja pitkä.

Kuva: Noora Brandt


Kun ihmisen sisäinen maailma muuttuu myös ulkoinen elämä on muutoksessa. Ihmissuhteet ja tapa tehdä työtä, oma oleminen ja kiinnostuksen kohteet saattavat yhtäkkiä muuttua. Meillä on oikeus muuttua mutta moniko käyttää tuota oikeuttaan?
Surullisen harva.

Elämä on muutosta.

Trauma on mahdollisuus tutustua itseensä syvemmin. Hyvin kivulias mahdollisuus. Traumassa me joudumme kohtaamaan synkimmän ihmisyyden. Trauma aiheutuu kohtamattomuudesta rankkojen asioiden keskellä. Siinä näykyy sukupolvien ketjussa kulkeneet uskomukset. Kun alamme käydä läpi traumaamme saamme nähdä silmiemme edessä miten maailmaa muovaa pitkälle välttelyn ja väistelemisen kulttuuri. Jos kohtaaminen olisi kunnossa ihmisten kesken, trauman paraneminen ei olisi niin vaativa prosessi. Siksi me parantaessamme omaa traumaamme otamme kontollemme palan muuttaa myös koko maailmaa paremmaksi. Kun kohtaamme itseämme, omia tunteitamme, teemme sen helpommaksi myös samalla toisille. Pienistä puroista kasvaa suuri virta.

Se, että me toivumme vaatii aitoa kohdatuksi tulemista, inhimillisten tunteiden näyttämistä, keskeneräisyyden ja haavoittuvuuden näkyvillä oloa. Piilossa emme voi parantua. Jos yhteisö on voinut traumatisoida meidät sillä on myös kyky parantaa.

Kun astumme itsemme puolelle, lunastamme arvomme elää täyttä elämää traumasta huolimatta, saamme pikkuhiljaa vapauden rajoitteista, koska emme suostu enää niihin. Emme suostu enää pelkäämään inhimillisyyttä, haavoittuvuutta, herkkyyttä. Emme enää pakene niitä tunteita mitä trauman paraneminen meiltä vaatii. Traumasta paraneminen vaatii oman vapauden lunastamista takaisin menneisyydeltä. Oman voiman lunastamista väärintoimineilta. Häpeän palauttamista sinne minne se kuuluu.

Traumasta ehetymisen matkalla opimme olemaan armollisia peloistamme jotka kaikuvat menneisyyttä. Kun lopetamme kantamasta syyllisyyttä asioista jotka eivät ole meidän vikamme, saamme vapauden. Ja traumasta huolimatta alamme uskollisena itseämme kohtaan aidosti elää elämää jonka vuoksi tänne synnyimme.

Lue myös artikkelini:
Ahdistukset nykyhetkessä on johtolanka alkuperäisen trauman aiheuttajan jäljille
Tunteita ei voi käsitellä ajattelemalla, ne täytyy tuntea jotta niistä pääsee eteenpäin
Traumatisoitunut tuntee turvattomuutta kehossaan – Näin vahvistat kehoyhteyttä ja sisäistä turvallisuuden tunnetta
Trauman takana on ihminen – dissosiaatioista vapauteen
Traumaattiset kokemukset muuttuvat usein uhrin häpeäksi
Torjuttu sisäinen lapsi kipuilee vanhemmuudessa – Sisäisen lapsen eheyttäminen rakentaa sillan lasten maailmaan

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *