Traumanjälkeinen stressihäiriö, joka tunnetaan myös nimellä posttraumaattinen stressihäiriö (engl. post-traumatic stress disorder, PTSD), on ahdistuneisuushäiriöihin luokiteltu psykiatrinen häiriö, joka saattaa kehittyä traumaattisen tapahtuman (äkillinen, itsestä riippumaton ja tunteita, mm. avuttomuus ja pelko, herättävä) kokemisen tai todistamisen seurauksena. Traumaattisella tapahtumalla tarkoitetaan tässä tilannetta, jossa henkilön tai hänen läheistensä henki, terveys ja/tai fyysinen koskemattomuus on uhattuna, esimerkiksi sotatila, luonnonkatastrofi, liikenneonnettomuus tai perheväkivalta. Trauman jälkeen on aivan normaalia kokea erilaisia stressioireita, jotka useimmiten lievittyvät itsestään ajan kuluessa. Osalla stressireaktio kuitenkin pysyy ja saattaa vähitellen kehittyä traumanjälkeiseksi stressihäiriöksi. – Lähde: Wikipedia

Näin kuvataan virallisesti traumaperäistä eli posttraumaattista stressihäiriötä Wikipediassa. Moni ymmärtää lukemansa mutta harva osaa liiittää sitä itseensä. Posttraumaattinen stressihäiriö kun on saattanut kulkea  mukana läpi koko elämän. Siihen on voinut tottua niin, että siitä on tullut ikään kuin oman persoonan jatke, osa omaa identiteettiä. Luullaan omaksi luonteeksi pelkoja ja jännitystiloja jopa suoraa pakokauhua, minkä tämä stressihäiriö voi trauman seurauksena aiheuttaa. Olen vasta itsekin viime vuosien aikana ymmärtänyt kärsineeni samasta. Aiemmin luulin juuri näin: ”Minä vain olen tälläinen.” Ja sen kanssa yritti tulla toimeen. Vasta nyt viime vuosien aikana olen alkanut ymmärtää miltä tuntuu elää ilman traumaa.

Pitkään kuvittelin että olen vain ihminen jota jännittää ja pelottaa ihmiset ja tietyt tilanteet vain tavallista enemmän. Saatoin kokea suoranaista kauhun tunnetta ja pidin sitä itselleni normaalina jännityksen tunteena. Esimerkiksi tavallinen työpäiväni kirjakaupassa muutama vuosi sitten sisälsi jatkuvaa sisäistä taistele/pakene kamppailua oman mieleni sisällä. Tuon pelon aiheutti yhtenä päivänä vain minusta naisena kiinnostuneet miehet jotka kävelivät myyntitiskini ohi. Samat miehet kävelivät siitä monta kertaa, silmää iskien flirttaillen ja hauskaa läppää heittäen. Itse en pystynyt ottamaan sitä niin. Minulle tuo tilanne laukaisi kehomuistista pelot jotka saivat tilanteen tuntumaan  siltä kuin  henkeni olisi uhattuna. Se päivä oli yhtä selviytymistä ja kun pääsin kotiin muistan soittaneeni  ystävällleni miten ikinä tulen selviytymään määräaikaisesta työsuhteesta. Hän kehotti minua tanssimaan kotona pelkoa pois ja niin tein. Tanssin tunnetta ulos kropastani ja vaikka koin edelleen suurta pelkoa.

Jossain vaiheessa pelot oli niin pinnalla että yhtenäkin päivänä pelkästään Hesburgerissa istuminen sai  oloni tuntumaan siltä kuin olisin keskellä sarjamurhaajan piiritystä. Jokainen sisään astuva ihminen oli pelottava ja uhkaavan tuntuinen. Kerroin näistä tunteista miehelleni mutta en juuri muille.  Näin myös vuosikausia painajaisia minua takaa-ajavista miehistä. Juoksin aina henkeni kaupalla, miehet yrittivät näissä unissa aina tappaa minut. Painajaiset loppuivat ku ymmärsin että ne olivat oire posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Olin niin tottunut niihin etten niistäkään osannut päätellä mitään.

Vaikka olin käynyt aiemmin vuosia psykoterapiassa ja  alan lääkärien vastaanotolla kukaan ei ollut koskaan kertonut minulle tälläisestä oireyhtymästä. Elin näiden tunteiden kanssa kuitenkin vuosikausia.  Oivalsin kärsiväni traumaperäisestä stressihäiriöstä  itseasiassa vasta muutama vuosi sitten kun kirjastossa osui silmiini kirja jossa käsiteltiin aihetta. Sitä ennen en tiennyt tälläistä olevan olemassakaan. Se oli sellainen AHAA-elämys joka pisti monta palasta paikoilleen. En lukenut kirjasta montaakaan sivua mutta silti tunsin että se oli yksi tärkeimmistä opuksista joka tielleni on sattunut.

Oivalluksen jälkeen tilanne on helpottanut huomattavasti koska olen oppinut ymmärtämään itseäni ja antamaan armoa monessa missä ennnen piiskasin ja pakotin itseäni suoriutumaan ”kuten muutkin.”  Yritin ”kouluttaa” itseäni pois peloistani. Oireiden laantumista ja esiintymistä on hillinnyt asian tiedostaminen ja sen myötä asianmukaisella vakavuudella niihin suhtautuminen. En enää ajattele että minun pitäisi vain selviytyä vaan koen että pystyn ennen kaikkea itse antamaan itselleni omalla ymmärrykselläni  tukea ja apua. En pakota itseäni enää elämään kuin minulla ei olisi näitä piirteitä. Vuosikausiin en kuunnellut itseäni, pidin itseäni viallisena ja pakotin itseni toimimaan ”kuten nrmaalit ihmiset” siihen kuitenkaan täysin pystymättä.

Olen sekoittanut mm herkkyyteni tähän samaan kategoriaan mutta herkkyys ei kuitenkaan ole yhtä kuin pelot tai trauma. Herkkyys on kykyä aistia asioita voimallisesti, syvästi, ja sen takia  varmasti traumat ja negatiiviset kokemuksetkin tuntuvat herkällä voimallisemmin. Mielen erinäiset suojakeinot ei pysty piilottamaan traumoista johtuvia tunteita. Mielestäni tämä on myös siunaus, koska silloin voin tiedostaa ja tuntea asiat ja sitä kautta myös käsitellä ne paremmin. Vaikeaksi nuo oireet tekee se jos ei ymmärrä tarvitsevansa apua eikä osaa hakea oikeanlaista tukea tuntemuksilleen tai saa yrityksestä huolimatta asianmukaista apua niihin.

Nykyään äkillisiin traumoihin on saatavilla hyvin ulkopuolista tukea, myös ulkopuolisille ihmisille. Niillekin jotka vain kuulevat asiasta eivätkö joudu sitä itse kokemaan. Mutta esimerkiksi 80-luvulla kukaan suvustani tai perheestäni ei saanut kriisiapua kun isäni yritti perhesurmaa. Tuokin tapahtuma oli silloin valtakunnan uutisissa mutta traumanhoito oli lapsen kengissä, – jos niissäkään. Onneksi asiat ovat nyt toisin mutta esimerkiksi moni perheen sisällä tapahtuva väkivallan aiheuttama trauma  jää edelleen hoitamatta. Esimerkiksi vuosikausia narsistin uhrina ollut henkilö kaipaa pitkään tukea stressitilan purkamiseen vaikka olisi pahimmasta, eli suhteesta jo pois selvinnytkin.

Traumaperäinen stressihäiriöä voi pitkittyä jos sitä ei hoideta. Omalla kohdallani stressihäiriöä juonsi juurensa  lapsuuden traumaattiseen kokemukseeni  sekä lisäksi aikuisiällä kokemaani parisuhdeväkivaltaan. En osannut suhtautua omiin oloihini  asianmukaisella vakavuudella vaan yritin vain elää ja ohittaa oireeni ja selvitä kuten muutkin vaikka yksi työpäivänikin tuntui pahimpina päivinä kuin kauhuelokuvalta. Uskon että moni ohittaa itseään samoin kuin itse olen tehnyt. Ja toisille ei jää muita vaihtoehtoja. Kun oikeanlaista apua ei ole saatavilla, sitä on vain selvittävä niinkuin pystyy. Toiset lääkitsevät itseään alkoholilla ja toiset onnekseeen löytävät hyvän terapiasuhteen mielenterveystyön ammattilaiselta.

Itse olen saanut paljon apua ihmisiltä mutta en kertaakaan oikeaa diagnoosia. En psykiatriselta erikoislääkäriltä kuin sen paremmin keltään muultakaan. Mielestäni moni masennus, niinkuin itsellänikin, diagnosoidaan masennukseksi täysin väärin perustein. Myöskään dissosiatiivista käytöstä ei välttämättä tunnisteta. Tässä on vielä paljon työmaata jonka takia moni ihminen kärsii ja pahimmassa tapauksessa ruoskii itseään jatkuvasti sillä ajatuksella että on riittämätön ja viallinen. Moni syö myös lääkkeitä jotka helpottavat vain pahimpia oireita mutta eivät hoida syytä. Näitä traumperäisiä mielenalueen ongelmia ei ratkaista lääkkein vaikka lääkkeet voivatkin tepsiä pahimpiin oireiisin. Trauman läpikäyminen syvällä tasolla on ollut ainakin omalla kohdallani ainoa tie läpi kohti tasapainoisempaa elämää. Tarvitaan myös paljon rakkautta, myötätuntoa ja lempeyttä, niin itseä kohtaan kuin hoitaviltakin tahoilta jotta eheytyminen mahdollistuu ja kasvava turvallisuuden tunne saa stressiaoireet tasoittumaan. Stressihäiriön purkaminen vaatii aikaa, tilaa ja ymmärrystä.