Nuorena perhe tuntui olevan minulle niin suuri haave etten uskaltanut sitä edes myöntää. Pitkään ajattelin, etten halua omia lapsia. Omat traumani varmasti vaikuttivat alitajuisesti tuohon ajatukseen. Lähinnä hämmennyin aina kun minulle sanottiin useinkin, että minusta tulisi hyvä äiti. En osannut edes samaistua äityteen nuorempana. Jossain vaiheessa kolmeakymppiä lähestyessäni aloin kuitenkin tuntea sen vahvemmin ja vahvemmin: haaveilin niin suuresti omasta perheestä, että se tuntui kipuna sydämessä.

Kun sitten tapasin reilu kolmekymppisenä mieheni sain hänen mukanaan kaksi lasta. Meistä tuli aika nopeasti perhe. Otin elämääni mieheni lapset avosylin ja se tuntui täysin luonnolliselta. Vaikka lapset tottakai aikansa hylkivät minua, he ottivat minut kuitenkin jollain tasolla myös heti omakseen. Lapset myös tuntuivat alusta alkaen jotenkin erityisen läheisiltä, kuin sieluperheeltä.

Kun olimme olleet yhdessä reilu kaksi vuotta perheeseen syntyi yhteinen poikamme. Kaikkien kaipaama ja etukäteen paljon toivottu vauva tuli taloon. Me vanhemmat olimme onnellisia tulokkaasta mutta erityisesti sisarukset olivat odottaaneet pikkusisarusta kovasti. Jo ennen kuin minä rupesin haaveilemaan omasta lapsesta niin mieheni lapset rupesivat puhumaan, että kohta meille tulee vauva ja nimiehdotuskin oli valmiina. Se tuli ihan yllätyksenä! Vauvasta ei oltu meidän taholta puhuttu mitään.

Isosisko oli kuulemma jotain joka miehen tytöstä tulisi isona, kuin ”haaveammatti.” Tyttö olikin ilmoittanut päiväkodissa, että hänestä tulee isosisko vaikka vauva ei todellakaan ollut vielä edes ilmoittanut itsestään. Päiväkodin tädit tulivat onnittelemaan miestäni ja hän joutui naureskellen kertomaan, ettei ainakaan hänen tietääkseen ole perheenlisäystä tulossa. Itse elin tuossa vaiheessa vielä siinä tiedossa, etten voi saada lapsia. Näin minulle oli endometrioosileikkauksen jälkeen todettu.

Tulin kuitenkin raskaaksi muutamaa kuukautta myöhemmin ja perheemme täydentyi. Mutta minusta tuli äiti jo ennen biologisen lapseni syntymää. Tytöllä on ollut tapana pienestä pitäen kutsua minua äidiksi. Hänen oma biologinen äitinsä oli menehtynyt ennen kuin tapasimme mieheni kanssa. En koskaan ole edes yrittänyt ottaa oikean äidin paikkaa, mutta äitihahmo voin olla.

Elin lapsuuteni itse ilman isää ja tiedän sen kautta hiukan mitä on elää ilman toista vanhempaa. Jonkintasoinen suru asiasta seuraa varmasti aina mukana ja omat biologiset juuret ovat tärkeät, mutta ketään toista äitihahmoa ei enää ole. Olen eniten äiti kaikista elossaolevista tälle tytölle.

Kuin kohtalon johdattamana minä sain perheeni. Ja, koska minulla ei ollut lapsia aiemmista suhteista tämä on minun yksi ja ainoa ydinperheeni. Ainut, oikea perhe jonka minä tunnen. Perhe jonka eteen olen aina halunnut  tehdä kaikkeni, jonka kaikkia jäseniä rakastan hyvin paljon. Olen uhrannut tämän perheen eteen jopa oman hyvinvontini, aivan niinkuin moni äiti tekee. Vaikka se ei olekaa ylpeilyn aihe, minulle se kertoo siitä, että perheeni on ollut minulle prioriteetti numero yksi. Nykyään olen viisastunut ja laittanut oman hyvinvointini tärkeyslistan kärkeen. Silloin perheenikin saa minusta enemmän iloa.

Uusperheessä on paljon asioita joihin ei välttämättä voi vaikuttaa mutta ne ovat asioita joiden kanssa joutuu elämään joka päivä. Ydinperheissäkin on omat haasteensa mutta näitä kahta ei voi verrata keskenään. Ydinperhe nauttii kunnioitetumpaa asemaa perheenä. Harvoin ulkopuoliset jatkuvasti ovat kommentoimassa ja arvostelemassa. Ydinperheessä perheenjäsen on ikäänkuin lunastanut paikkansa valmiiksi myös ulkopuolisten silmissä.

Uusperhe vaati yhteen kasvamista enemmän. Se, että löytää paikkansa vanhan ja nykyisen kanssa sopusoinnussa vaatii yleensä vuosia. Tämä on kaikille asianosaisillekin jo haastava paikka. Kun siihen lisätään muiden arvostelevat mielipiteet niin saa olla vereslihalla tunteineen useinkin.

Koenkin, että ainakin puolet vaikeuksistani tässä perheessä on luonut se, että uusperhe tuntuu olevan vapaata riistaa ulkopuolisille. Ihmiset sallivat ja saavat heijastaa mielipiteitään ja näkemyksiään vapaammin uusperheen tilanteeseen. On ollut alusta asti hyvin satuttavaa kuulla ja aistia ympäristöstä viestejä jotka eivät millään muotoa tue perheytymistämme. Päin vastoin.

Kun päiväkodista kumppanisi lasta hakiessa sinulle vihjataan selvästi, että tytön kuluneen päivän ongelmat johtuvat sinusta, kun pihapiirin hiekkalaatikolla naapuri kysee voiko toisen lapsia rakastaa kuin omiaan ja kun tunnet sanattakin joidenkin sukulaisten vihan purkaukset sinussa. En ole täydellinen, niin kuin ei kukaan meistä, mutta en ole tehnyt mitään väärää tullessani uusperheeseen vaikka niin on osittain annettu ymmärtää.

Olen ottanut kaikki nämä aasteet vastaan ja kasvanut niiden kautta ihmisenä. uskon, että niin käy monille uusperheessä eläville. Asioihin on pakko oppia suhtautumaan ja itseensä on pakko alkaa tutustua jotta  pääsee sinuiksi niiden asioiden kanssa joihin ei itse voi vaikuttaa.

Olen vuosien aikana kasvanut yhä vähemmän välittämään mitä minusta ajatellaan tai puhutaan. Se on tälläiselle herkkikselle iso juttu. Se on tehnyt minusta myös rakkaudessa vapaamman. Uskallan antaa ja vastaanottaa rakkautta nykyisin aidosti. Ja keskityn niihin ihmisiin jotka ovat rakkauteni arvoisia. Olen oppinut arvostamaan itseäni todella paljon viimeisten vuosien aikana ja se on ollut paljon oman perheeni ansiosta. Heidän kauttaa olen saanut elämäni oppeja jotka ovat syventäneet itsearvostustani ja rakkaudenkykyäni.

Parisuhteessa on monta sudenkuoppaa ja mekin olemme niihin langenneet mutta aina ylös kömpiessämme oppineet syvemmin ja syvemmin ymmärtämään mitä aito rakkaus on. Näen nykyään, että perheessämme on aitoa rakkautta ja kunnioitusta. Aina ei ole ollut niin mutta pääasia, että olemme kasvaneet siihen nyt. Se on minulle kaikista tärkeintä.

Uskonkin, että uusperhe opettaa isosti rakkauden taitoa. Jokainen uusperhe joutuu kohtaamaan haasteensa mutta parhaimmillaan ne hitsaa koko porukan yhteen. Haasteet joudutaan kohtaamaan yhdessä ja ne haasteet saattaa tuoda toisen varjot todella isosti silmille. En olisi ikinä usonut, että minustakin löytyy niin negatiivisia puolia kuin olen joutunut tässä tilanteessa kohtaamaan. Kaiken sen takia mitä itsestäni on paljastannut hyväksyn ja tunnen itseni nyt paremmin. Ja kumppanini on nähnyt minussa kaikki nuo puolet myös. Asiat on pitänyt kohdata rehellisesti yhdessä, esittämiselle ei ole varaa.

Uusperheissä on usein paljon sisua voittaa vaikeudet. Itselleni perhe on niin tärkeä, etten ole sitä valmis uhraamaan  helpolla. Ehkä jotkut valintamme näyttäytyvät erilaisina ulospäin mutta esimerkiksi asumusero on ollut meille juuri se oikea vaihtoehto tässä hetkessä.

Sen johdosta koen, että parisuhteemme voi juuri nyt paremmin kuin koskaan, vaikka olimme jo valmiita lyömään hanskat tiskiin ja eroamaankin. Toivo meinasi loppua kesken. Teimme ratkaisun asumuserosta kuitenkin pohjimmiltaan rakkaudesta. Emme luovuttaaksemme. Viimeiset puoli vuotta ovat opettaneet ennen kaikkea mitä on rakastaa itseään ja se onkin ainoa pohja hyvinvoivalle parisuhteelle. Tein oikein kun kuuntelin itseäni. Minusta on tullut sen ansiosta rakastavampi ihminen myös muita kohtaan.

Enkä usko, että meitä on kovin heppoisin perustein laitettu yhteen koska tapasimme kuin johdatuksesta. Olimme molemmat toivoneet mieheni kanssa suurinpiirtein samaan aikaan maailmankaikkeudelta parasta mahdollista kumppania itsellemme. Pian tuon jälkeen tapasimme. Ja uskon ja näen, että tiemme yhdessä on tehnyt meistä molemmista paremman version itsestään.

Helpoksi kulunutta neljää vuotta ei voi mitenkään sanoa, mutta se on kasvattanut meitä ihmisinä enemmän kuin mikään muu. Ainakin itse taaksepäin katsoessani koen kaiken sen kivun olleen vaivansa arvoista. Se on palkinnut meidät tällä hetkellä kun olemme oppineet näkemään toisemme aidosti emmekä pelkästään omien mielikuvien takaa.

Koen tulevani hyväksytyksi, juhlituksia ja rakastetuksi juuri omana itsenäni. Kaikkien niiden piirteiden takia joiden vuoksi monet ovat myös hylänneet minut. Rakkaus ei erottele vaan se ottaa koko paketin. Olen hyväksytty ja rakastettu. Tässä tiedossa saamme elää turvassa joka päivä rakastaen. Minulle siinä kiteytyy koko perheenä olemisen ydinajatus.